— Ostitteko te talon? Hienoa! Me päätimme jo koko porukalla, että vietämme kesän teidän luonanne, — Helena ilmoitti tyytyväisenä ja laski molemmat kämmenensä keittiön pöydälle kuin asia olisi ollut sillä selvä.
Anna sulki jääkaapin oven hitaasti. Ensin hänen katseensa pysähtyi anoppiin, sitten Helenan tyttäreen Johannaan, joka oli ehtinyt jo kiertää lasten kanssa huoneesta toiseen. Johannan mies Mika oli jäänyt pihalle. Hän tutki vajarakennuksen edustaa vakavana ja asiallisena, aivan kuin olisi jo valinnut paikkaa omalle verstaalleen.
Antti istui äitiään vastapäätä sanomatta mitään. Siitä, miten hän veti sormiaan mukin reunaa pitkin yhä uudelleen, Anna ymmärsi heti: mies etsi kuumeisesti sanoja, joilla kukaan ei loukkaantuisi.
Sellaisia sanoja Antti etsi aina. Useimmiten etsintä päättyi siihen, että hän myöntyi muiden tahtoon, ja jälkien selvittely jäi Annan harteille.
Avoimesta ikkunasta kantautui heinäsirkkojen siritys. Elokuinen aurinko oli ehtinyt lämmittää pihan, vaikka kello oli hädin tuskin yli kymmenen aamulla. Vastamaalatusta ulkoseinästä erottuivat kirkkaanvalkoiset ikkunanpielet. Kuistin vieressä odotti multasäkkejä, ja polun laidalle oli pinottu lautoja tulevia kasvimaalaatikoita varten.
Anna ja Antti olivat ostaneet talon alkukesästä. Se oli pieni yksikerroksinen rakennus, jossa oli kaksi makuuhuonetta, keittiö-olohuone sekä tontti, jota edelliset omistajat eivät olleet vuosiin juuri hoitaneet. Kauppa oli monen vuoden säästämisen tulos. He olivat luopuneet ylimääräisistä matkoista, selanneet ilmoituksia ilta toisensa jälkeen ja käyneet katsomassa kymmeniä kohteita ennen kuin tämä löytyi.
He olivat tavanneet kuusi vuotta aiemmin yhteisen ystävän syntymäpäivillä. Jo muutaman kuukauden kuluttua molemmille kävi selväksi, ettei ollut mitään järkeä kulkea jatkuvasti kaupungin laidalta toiselle toistensa luo. He vuokrasivat asunnon yhdessä, ja vuotta myöhemmin he menivät naimisiin.
Omasta talosta he alkoivat puhua melkein heti häiden jälkeen. He eivät haaveilleet korkeasta aidasta, kolmesta kerroksesta tai valtavasta puutarhasta. He halusivat vain tavallisen paikan, jonne voisi tulla työpäivän jälkeen, avata ikkunat, tehdä pihatöitä ja olla kuulematta naapurin televisiota seinän takaa.
Vuosien ajan he panivat rahaa sivuun, seurasivat asuntomarkkinoita ja vertailivat eri alueita. Kun käsirahaan viimein oli mahdollisuus, he valitsivat talon rauhallisesta taajamasta, josta kaupunkiin pääsi ilman tuntikausien ruuhkassa istumista.
Talo merkittiin heidän yhteiseksi omaisuudekseen, ja laina otettiin molempien nimiin. Jokainen lauta, maalipurkki ja ruuvipaketti kirjattiin heidän yhteiseen kululistaansa. He tiesivät aivan tarkasti, paljonko velkaa oli vielä maksettavana ja kuinka paljon rahaa tontin ylläpito tulisi jatkossa nielemään.
Avainten saamisen jälkeen he ryhtyivät heti töihin.
Julkisivu oli kulahtanut, joten Antti hioi vanhaa pintaa pois, ja Anna maalasi seinien alaosia. Iltaisin kummankin kädet tärisivät väsymyksestä, mutta seuraavana aamuna he seisoivat taas pensselit kädessä talon seinustalla.
Keittiö toimitettiin osina. Antti vertasi pitkään laudanpätkiä, saranoita ja levyjä ohjekirjaan, kun taas Anna lajitteli kiinnikkeitä ja merkitsi paperille, mitkä kaapit oli jo saatu kasaan. Kahdesti yksi kaappi piti purkaa, koska kiskot oli kiinnitetty väärin päin. He väittelivät, nauroivat omalle itsevarmuudelleen ja saivat työn lopulta valmiiksi vasta puolen yön tienoilla.
Pihallakaan urakka ei ollut kevyempi. Vanha, kuivunut heinä revittiin pois, risut ja oksat kuljetettiin pois tontilta, ja vajalle johtava polku puhdistettiin. Anna suunnitteli valmistavansa syksyllä paikan marjapensaille. Antti puolestaan halusi rakentaa talon viereen katoksen.
He tekivät töitä arki-iltaisin ja lähes jokaisena viikonloppuna. Toisinaan he nukahtivat heti päivällisen jälkeen ehtimättä edes käydä läpi seuraavan päivän suunnitelmia. Väsymys ei silti tuntunut raskaalta samalla tavalla kuin ennen. Jokainen maalattu seinänpätkä, jokainen koottu hylly ja jokainen siistitty polku muistutti heitä siitä, että he tekivät tätä itseään varten.
Talon ostosta he päättivät kertoa vain lähimmille sukulaisille.
Anna ei moneen päivään julkaissut yhtään kuvaa. Hänen silmissään talo näytti vielä liian keskeneräiseltä. Kuistilla lojui työkaluja, olohuoneessa seisoi laatikoita, ja osa tontista oli yhä villiintyneen kasvuston peitossa.
Antti nauroi, kun vaimo kieltäytyi taas kerran ottamasta keittiöstä kuvaa.
— Me viimeistelemme tätä kuitenkin vielä vuoden. Tuolla logiikalla voisimme pitää koko talon salassa ensi kesään asti.
Perjantai-iltana Anna antoi lopulta periksi. Hän otti muutaman kuvan: etuseinästä, omenapuista, keittiöstä ja Antista, joka seisoi ruuvinväännin kädessään puolivalmiin penkin vieressä. Kuvat hän lähetti perheen yhteiseen keskusteluun ja kirjoitti, että he olivat viimein muuttaneet omaan taloon kaupungin ulkopuolelle.
Vastauksia alkoi tulla saman tien.
Aluksi kaikki onnittelivat. Antin täti toivotti heille rauhallista elämää uudessa kodissa. Johanna pyysi näyttämään lastenhuoneita, vaikka Anna ei ollut edes maininnut sellaisista. Helena kirjoitti, että hän oli jo kauan sanonut pojalleen, miten hyvää raikas ilma tekisi ihmiselle.
Puolen tunnin kuluttua keskustelun sävy muuttui.
Johanna kysyi, oliko lähellä järveä. Mika tiedusteli, mahtuisiko pihalle iso grilli. Anoppi puolestaan alkoi pohtia, kuinka paljon terveellisempää lasten olisi viettää lomaa muualla kuin kaupungissa.
Anna luki viestejä ja rypisti otsaansa.
— He suunnittelevat jo lomaa tänne, hän sanoi miehelleen.
Antti vilkaisi puhelinta.
— He vain iloitsevat meidän puolestamme.
— Johanna kirjoitti ottavansa mukaan puhallettavan altaan ja laittavansa sen omenapuun viereen.
— Se on vitsi.
— Miksi sinun äitisi sitten kysyy, mikä huone on vapaana?
Antti selasi viestiketjua nopeasti.
— Älä nyt maalaa piruja seinille. Kyllä he ymmärtävät, ettei tämä ole mikään suuri talo.
Anna ei alkanut väittää vastaan. Sukulaisilla oli tapana heitellä ideoita, jotka jäivät lopulta vain viesteiksi ryhmäkeskusteluun. Hän päätti uskoa, että parin päivän päästä uutuudenviehätys haihtuisi ja kaikki palaisivat omiin asioihinsa.
Mutta jo sunnuntaiaamuna portin eteen pysähtyi kaksi autoa.
Anna ja Antti olivat juuri silloin keittiössä. Anna pyyhki uusia hyllyjä puhtaiksi, ja Antti kiinnitti vetimiä kaapinoviin.
Ensimmäisenä pihalle astui Mika. Toisessa kädessään hänellä oli muovikassi, toisessa kokoontaitettava retkituoli.
— Ottakaa vieraat vastaan!
Hänen perässään tulivat Johanna ja lapset. Viimeisenä kulki Helena miehensä Matin kanssa.
Kukaan heistä ei ollut soittanut etukäteen.
— Ajattelitteko te viipyä pitkään? Anna kysyi tervehdyksen jälkeen.