ja lähti heidän kanssaan ulos pihalle.
Johanna keräsi heidän tavaransa kasaan. Hänen ilmeestään näki, ettei hän ollut tyytyväinen tilanteeseen, mutta hän ei enää ryhtynyt väittelemään.
Juhani astui ensimmäisenä Antin luo.
— Olisi meidän pitänyt soittaa etukäteen, hän sanoi matalalla äänellä.
— Niin olisi, isä, Antti vastasi.
— Me lähdemme.
Maria ei kuitenkaan hievahtanutkaan paikaltaan.
— Siinäkö se nyt oli? Eikö edes ruokaa tarjota?
Helena vilkaisi kelloa.
— Te tulitte ilmoittamatta. Me emme ole valmistautuneet ottamaan vieraita vastaan.
— Mutta mehän toimme ruokatarvikkeita mukanamme.
— Voimme syödä tänään yhdessä, Helena sanoi hetken kuluttua. — Mutta sen jälkeen te lähdette kotiin. Seuraavasta käynnistä sovitaan etukäteen.
Anoppi oli selvästi odottanut, että miniä käskisi koko joukon saman tien portista ulos. Siksi ehdotus sai hänet hetkeksi sanattomaksi.
— Eli tänään saa vielä jäädä?
— Muutamaksi tunniksi, Helena täsmensi. — Ei koko loppukesäksi.
Matti sytytti pienen grillin, joka oli jo valmiiksi Antin ja Helenan pihassa. Antti ryhtyi hoitamaan lihoja, Helena pilkkoi vihanneksia ja Johanna jakoi ruokaa lautasille. Ilmassa leijunut kireys alkoi hiljalleen hellittää, vaikka Maria pysytteli suurimman osan ajasta vaiti.
Huoneista, teltoista tai sukulaisten yhteisestä kesälomasta ei puhuttu enää sanaakaan. Lapset leikkivät pihalla vain niissä kohdissa, joissa ei ollut työkaluja tai rakennustarvikkeita. Johanna piti itse huolen siitä, etteivät he menneet lähellekään vajaa.
Ruokailun jälkeen sukulaiset auttoivat pöydän siivoamisessa. Johanna pakkasi lasten tavarat, Matti tarkisti grillin ja kaatoi hiilille vettä. Illan lähestyessä molemmat autot ajoivat pois pihasta.
Helena sulki portin heidän jälkeensä ja palasi talon suuntaan.
Antti istui kuistin portailla. Hänen vieressään lojui penkki, jonka kokoaminen oli jäänyt kesken.
— Olin vähällä suostua, hän myönsi hiljaa.
— Huomasin sen.
— Ajattelin jo sanoa, että elokuun loppuun ei ole enää kovin pitkä aika. Että ehkä sen olisi voinut vain kestää.
Helena istuutui hänen viereensä, mutta jätti heidän väliinsä pienen raon.
— Syksyllä he olisivat keksineet tulla keräämään omenoita. Talvella he olisivat halunneet viettää täällä pyhiä. Ja ensi kesänä Johanna olisi tuonut mukanaan uima-altaan.
Antti naurahti väsyneesti.
— Hän taisi oikeasti suunnitella sitä.
— Juuri sen takia tämä piti pysäyttää nyt.
Antti pyöritteli ruuvimeisseliä käsissään.
— En minä halunnut riitaa.
— Mutta jos olisit myöntynyt, saisit tänne jatkuvan ärtymyksen asumaan meidän kanssamme.
— Tiedän.
Helena katsoi miestään suoraan.
— Meitä molempia koskevia päätöksiä ei voi tehdä vain siksi, että pelätään jonkun muun loukkaantuvan.
Antti nyökkäsi.
— Minäkin halusin olla täällä rauhassa. En vain uskaltanut sanoa sitä äidille.
— Nyt sanoit.
— Myöhässä, mutta sanoin kuitenkin.
Helena nosti maasta penkin kokoamisohjeen.
— Tehdään tämä loppuun. Muuten se makaa tässä vielä syksylläkin.
He jäivät työskentelemään auringonlaskuun saakka. Antti kiinnitti lautoja paikoilleen, ja Helena tarkisti, että osat asettuivat suoraan. Kun penkki oli lopulta valmis, he kantoivat sen omenapuun alle ja istuivat siihen ensimmäistä kertaa koko päivänä ilman kiirettä tai painetta.
Muutamaa päivää myöhemmin Maria soitti Antille. Puhelu ei kestänyt kauan.
— Äiti haluaisi tulla lauantaina, Antti kertoi vaimolleen.
— Ketkä kaikki olisivat tulossa?
— Isä, Johanna, Matti ja lapset.
Helena laski ostoslistan pöydälle.
— Yöksi?
— Ei. He tulisivat aamulla ja lähtisivät päivällisen jälkeen. Lupasivat tuoda ruokaa ja auttaa pihalla.
— Meidänhän piti tänä lauantaina saada se polku valmiiksi.
— Sanoin sen heille. Isä ehdotti, että hän voisi auttaa lautojen kanssa, ja Matti lupasi viedä oksakasat pois.
Helena mietti hetken.
— Tulkoon yhdeltätoista.
Lauantaina sukulaiset saapuivat täsmälleen sovittuun aikaan. Maria toi kakun, Johanna kantoi mukanaan puutarhavalaisinsarjaa, ja Juhani nosti auton tavaratilasta työ hansikkaat.
Tällä kertaa kukaan ei marssinut pihalle kuin omistaja eikä alkanut jakaa ohjeita.
— Mihin nämä ruoat voi laittaa? Maria kysyi.
— Keittiössä on vapaata tilaa yhdellä hyllyllä, Helena vastasi.
Johanna ei lähtenyt tutkimaan makuuhuoneita. Sen sijaan hän auttoi lapsia vaihtamaan ulkovaatteet ja kysyi, missä heidän oli lupa leikkiä.
Matti kantoi Antin kanssa oksia pois pihasta. Juhani ryhtyi sahaamaan ja sovittelemaan polkuun tarvittavia lautoja. Maria oli jo avaamassa suutaan antaakseen muutaman neuvon pihan järjestämisestä, mutta pysähtyi ajoissa.
Ruokailun jälkeen kaikki jatkoivat töitä. Iltaan mennessä polku oli lähes valmis, piha oli siistiytynyt huomattavasti ja lapset olivat niin väsyneitä, että pyysivät itse päästä kotiin.
Ennen lähtöä Johanna jäi hetkeksi portin viereen.
— Me emme tule ensi viikonloppuna. Meillä on muuta menoa.
— Selvä, Helena sanoi.
— Mutta kahden viikon päästä voisi ehkä kysyä?
— Totta kai. Sovitaan ensin päivä.
Käly nyökkäsi lyhyesti.
Maria tuli viimeisenä Helenan luo.
— Jätin kakun teille.
— Kiitos.
— Emmehän me olleet tänään tiellä?
Helena katsoi anoppiaan. Kysymys kuulosti hänen suustaan oudolta, mutta siinä ei ollut ivaa.
— Tänään kaikki meni hyvin.
— No, sitten seuraavaan kertaan.
Autot lähtivät pihasta, kun elokuinen aurinko oli jo painumassa puiden taakse.
Vähitellen sukulaiset oppivat soittamaan ennen tuloaan. Joskus Antti ja Helena kutsuivat kaikki päiväksi kylään. Toisinaan he kieltäytyivät, koska remontti vei ajan tai he halusivat viettää viikonlopun kahdestaan. Kukaan ei enää tulkinnut kieltävää vastausta henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.
Yritystä muuttaa taloon koko kesäksi alettiin pian muistella vaivautuneesti. Johanna ei enää puhunut huoneista ominaan, eikä Matti tuonut tavaroita ilman, että asiasta oli ensin sovittu. Maria lakkasi tekemästä suunnitelmia talonväen puolesta.
Talo oli yhä lainan alla, se vaati työtä ja nieli rahaa jatkuvasti. Helena ei peitellyt sitä eikä antanut kenenkään kohdella heidän hankintaansa ilmaisena kesäpaikkana koko suvulle.
Hän ei järjestänyt suurta riitaa, ei ajanut sukulaisia pois eikä katkaissut välejä. Riitti, että hän avasi muistikirjan, näytti todelliset velvoitteet ja sanoi ääneen sen, mitä Antti oli pitkään arastellut sanoa.
Tämä talo oli ensisijaisesti heidän kotinsa. Vieraat olivat tervetulleita — mutta vain silloin, kun heidät oli oikeasti kutsuttu.