Pöydän ympärille laskeutui hiljaisuus.
Ensimmäisenä äänensä sai takaisin Johanna.
— Aiotko sinä oikeasti periä sukulaisilta maksua siitä, että he yöpyvät täällä?
— Tehän itse ehdotitte, että asuisitte täällä useamman viikon, Helena vastasi.
— Emme me ole mitään vieraita ihmisiä.
— Juuri siksi teidän ei pitäisi olettaa, että kaikki kulut kaatuvat meidän niskaamme.
Maria suoristi selkänsä ja kohotti leukaansa.
— Sukulaisten luona lomailu on aina ollut ilmaista.
— On aivan eri asia tulla kutsuttuna muutamaksi tunniksi kylään, Helena sanoi rauhallisesti. — Ja aivan toinen asia päättää itse, mitkä huoneet ottaa käyttöönsä, ja muuttaa tänne koko kesäksi.
— Emme me olisi olleet vaivaksi.
Helena käänsi katseensa lapsiin, jotka juoksentelivat juuri sillä hetkellä keskeneräisen penkin ympärillä. Yksi heistä oli jo napannut käteensä kiinnikepakkauksen, jonka Antti oli jättänyt kuistin viereen.
— Talossa ja pihalla on remontti kesken. Täällä on työkaluja, lautoja, ruuveja ja muuta tavaraa joka puolella. Meidän pitäisi koko ajan vahtia, etteivät lapset satuta itseään. Se yksinään muuttaa meidän suunnitelmamme täysin.
Johanna kutsui poikansa luokseen ja otti pakkauksen tämän käsistä.
— Vaaralliset tavarat voi siirtää pois.
— Meillä ei ole mitään ylimääräistä varastohuonetta, johon koko remontin voisi piilottaa.
— Miksi te sitten ostitte talon, jos tänne ei kerran mahdu kukaan? Johanna kysyi ärtyneesti.
Helena kallisti hieman päätään ja katsoi kälyään pitkään, aivan kuin olisi yrittänyt ymmärtää, oliko tämä todella tosissaan.
— Me ostimme sen itseämme varten.
Maria puristi käsilaukkunsa sankaa niin, että rystyset vaalenivat.
— Antti, kuuletko sinä, millä tavalla vaimosi puhuu siskollesi?
Antti nosti katseensa muistivihosta.
— Kuulen.
— Etkä aio sanoa mitään?
Hän viivytteli hetken. Helena ei kiirehtinyt häntä eikä yrittänyt vastata hänen puolestaan. Jos Antti halusi suostua siihen, että koko suku asettuisi taloon asumaan, hänen pitäisi sanoa se ääneen. Ja samalla selittää, miksi sellainen päätös tehtäisiin ilman häntä.
Maria käytti tauon heti hyväkseen.
— En olisi uskonut, että talon ostaminen muuttaisi Helenaa noin paljon. Ennen hän oli paljon vieraanvaraisempi.
— Ennen te ette ehdottaneet, että me nukkuisimme teltassa sillä aikaa kun te otatte meidän makuuhuoneemme, Helena vastasi.
Juhani rykäisi ja vilkaisi vaimoaan.
— Telttaehdotus meni kyllä sinulta vähän yli.
— Minä tarjosin käytännöllistä ratkaisua.
— Käytännöllistä teille, Helena huomautti.
Maria kääntyi taas poikansa puoleen.
— Olemme vuosikausia puhuneet siitä, että viettäisimme enemmän aikaa yhdessä. Nyt siihen olisi vihdoin mahdollisuus, ja täällä aletaan esittää laskelmia.
Antti hieraisi leukapieltään kämmenellään. Sitten hän sulki muistivihon ja työnsi sen vaimonsa suuntaan.
— Äiti, Helena on oikeassa.
Johanna puhalsi kuuluvasti ilmaa nenänsä kautta.
— Tietenkin. Hänhän on jo päättänyt kaiken.
— Ei, Antti sanoi ja katsoi sisartaan suoraan. — Te olette päättäneet kaiken. Ilman minua ja ilman Helenaa. Perustitte jopa oman keskusteluryhmän, jossa jaoitte meidän talomme huoneet keskenänne.
— Me halusimme järjestää yllätyksen.
— Yllätys on lahja. Ei ilmoitus siitä, että talon omistajat voivat nukkua pihalla.
Maria käänsi kasvonsa ikkunaan päin.
— Eli vanhemmille ei sitten ole täällä sijaa.
— Kutsutuille vieraille on tilaa, Antti sanoi. — Mutta kukaan ei asu täällä viikkokausia vain siksi, että teille sattui tulemaan sellainen ajatus.
Helena huomasi, miten Antin ilme oli muuttunut. Hänen hämmentynyt katseensa oli kadonnut. Antti puhui ilman sitä tuttua syyllistä hymyä, eikä hän enää yrittänyt samaan aikaan miellyttää kaikkia.
— Me ostimme tämän talon, koska halusimme paikan, jossa voimme olla rauhassa, Antti jatkoi. — Olemme tehneet koko kesän töitä varsinaisen työn jälkeenkin. Minun suunnitelmissani ei ollut se, että valmistelen joka ilta grilliä sukulaisille ja mietin sen jälkeen, missä itse nukun.
Matti kohotti kätensä sovittelevasti.
— Ei kukaan ole pyytänyt sinua grillaamaan joka ilta.
— Äiti ehti jo määrätä, että pitää ostaa isompi grilli.
— Se oli vain ajatus.
— Sellaiset ajatukset keskustellaan talon omistajien kanssa ennen kuin lapset tuodaan paikalle ja huoneet valitaan valmiiksi.
Johannan poskille nousi puna.
— Me tulimme tänään vain katsomaan paikkaa.
— Miksi sinä sitten suunnittelit, mihin sohva siirretään teidän yöpymistänne varten? Helena kysyi.
Johanna avasi suunsa, mutta mitään vastausta ei tullut.
Maria yritti vaihtaa keskustelun suuntaa.
— Hyvä on. Oletetaan, ettemme asu täällä jatkuvasti. Mutta viikonloppuisin me voimme silti tulla. Ette kai te joka kerrasta aio laskua kirjoittaa.
Helena hymyili hillitysti.
— Kylään voi tulla, kun siitä sovitaan etukäteen. Päivämäärä katsotaan yhdessä. Jos meillä on remontti kesken, muita suunnitelmia tai haluamme olla kahdestaan, vierailu siirretään toiseen ajankohtaan.
— Haluatko sinä, että minun pitää varata aika oman poikani luo?
— Antti saa tavata teitä milloin haluaa. Mutta jos joku tulee meidän yhteiseen taloomme, hän sopii siitä minun kanssani, aivan kuten minä sopisin hänen kanssaan omista vieraistani.
— Tämä talo ei ole hotelli eikä suvun lomakeskus, Antti lisäsi. — Tänne ei muuteta yhden erillisen keskusteluryhmän päätöksellä.
Marian kulmat painuivat yhteen.
— Todella kätevää. Saitte talon ja suljitte saman tien kaikki muut ulkopuolelle.
Helena avasi muistivihon kohdalta, johon oli merkitty jo tehdyt työt.
— Kuka teistä auttoi meitä kokoamaan keittiön?
Kukaan ei vastannut.
— Kuka tuli maalaamaan ulkoseiniä?
Matti käänsi katseensa pois.
— Kuka raivasi pihaa, vei oksia pois, haki tarvikkeita tai edes kysyi, tarvitsemmeko apua?
Maria nykäisi olkapäätään tyytymättömästi.
— Ette te pyytäneet.
— Aivan. Me hoidimme sen itse. Mutta te ette myöskään tarjonneet apua. Sen sijaan heti, kun näitte kuvia, aloitte päättää, kenelle mikäkin huone kuuluu.
— Ei jokaista pikkuasiaa tarvitse laskea, Johanna sanoi.
— Minä en laske pikkuasioita. Minä lasken omaa aikaani ja omia rahojani.
Helena käänsi muistivihon sukulaisia kohti. Sivulle oli merkitty rakennustarvikkeiden toimituspäiviä, maksuaikatauluja ja lista töistä, jotka pitäisi saada tehtyä ennen syksyä.
— Me emme saaneet valmista lomapaikkaa. Me otimme lainaa ja ostimme talon, jota kunnostamme yhä. Täällä ei ole henkilökuntaa. Kukaan ei aio laittaa ruokaa isolle porukalle, siivota sen jälkiä ja lykätä remonttia syrjään vain siksi, että muut voisivat levätä.
Matti nousi tuoliltaan.
— Luulen, että ymmärsimme asian.
Hän huikkasi lapset luokseen.