Helena oli mestari kääntämään todellisuuden nurinpäin. Hän osasi vääntää jokaisen tilanteen sellaiseksi, että syylliseksi jäi aina se, joka oli uskaltanut huomauttaa vääryydestä. Anna kuunteli häntä ääneti ja tunsi, kuinka hänen sisällään jokin kylmä ja kova alkoi jähmettyä paikoilleen kuin jää.
– Kassakaapin koodin, – Anna sanoi hitaasti, – tiedämme vain minä ja Mikael. Eli joko sinä puristit sen hänestä ulos, tai sitten hän kertoi sen sinulle itse.
Helena painoi huulensa tiukaksi viivaksi. Hän jäi kiinni, sen näki. Mutta perääntyä hän ei aikonut.
– Entä sitten? Mikael on kunnollinen poika, hän ymmärtää, mitä perhe tarkoittaa. Toisin kuin jotkut! Hän antoi koodin itse, kun kerroin, että Tuomas tarvitsee apua. Hän tajuaa, että oma veli on tärkeämpi kuin jotkin kurssit! Kurssit! – hän puuskahti halveksivasti. – Olet kolmekymppinen, mitä kursseja sinä vielä tarvitset? Sinun pitäisi hankkia lapsi! Siihen sinun olisi pitänyt säästää! Mutta sinä ajattelet vain itseäsi!
Anna nousi tuolilta. Hän käveli eteiseen, avasi oven ja jäi seisomaan sen viereen.
– Lähde.
Helena tuijotti häntä tyrmistyneenä.
– Oletko sinä menettänyt järkesi? Ajatko sinä minut ulos?
– Poistu minun kodistani. Ja jätä avain tänne.
– Avainko? – Helena kivahti. – Miten sinä kehtaat puhua minulle tuolla tavalla! Mikael antoi sen minulle! Minä olen hänen äitinsä!
– Ja tämä on minun asuntoni, – Anna sanoi hiljaa. – Jos et lähde heti, soitan poliisille. Viidentuhannen kahdensadan euron varastaminen on rikos.
Helena kalpeni ensin, sitten hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi. Hän tempaisi käsilaukkunsa mukaansa, kaivoi avainnipun esiin ja paiskasi sen lattialle.
– Paina tämä mieleesi, – hän sihisi ovella. – Muista tämä päivä! Mikael ei anna tätä sinulle anteeksi! Perhe on pyhä asia, ja sinä petät omasi!
Ovi läimähti kiinni niin, että karmit tärähtivät. Anna kumartui, nosti avaimet lattialta ja laski ne eteisen hyllylle. Sitten hän palasi keittiöön. Tee oli ehtinyt jäähtyä kokonaan. Hän kaatoi sen viemäriin, keitti uuden kupillisen ja istuutui pöydän ääreen odottamaan miestään.
Mikael tuli kotiin myöhään, väsyneenä ja nälkäisenä. Hän suuntasi suoraan jääkaapille.
– Kävikö äiti täällä? Hän sanoi tuovansa lihapullia… – Lause jäi kesken, kun hän näki Annan ilmeen. – Onko jotain tapahtunut?
– Istu alas.
Mikael totteli. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Anna ei nähnyt hänessä aikuista miestä, vaan säikähtäneen pojan, joka tiesi joutuvansa puhutteluun. Oivallus tuntui epämiellyttävältä.
– Äitisi vei kassakaapistani kaikki rahani, – Anna aloitti ilman pehmeää johdantoa. – Viisituhatta kaksisataa euroa. Hän antoi ne Tuomakselle. Tiesitkö sinä siitä?
Mikael painoi päätään hartioiden väliin.
– Minä… Äiti sanoi, että Tuomas on todella pulassa. Että hänellä on vaikea tilanne. Ajattelin, että sinä ymmärtäisit…
– Sinä siis tiesit, – Anna sanoi uudelleen. Tällä kertaa se ei ollut kysymys.
– No… tiesin, – Mikael myönsi ja katsoi häntä anovasti. – Mutta koeta nyt ymmärtää, Tuomas on perhettä! Hän oikeasti tarvitsi ne rahat. Hän laajentaa asuntoa, hänellä on morsian, he haluavat lapsia. Ja sinä… no, sinun kurssisi voivat odottaa. Teet vielä muutaman vuoden töitä ja säästät uudestaan. Eikö niin?
Anna nousi sanomatta mitään. Hän meni makuuhuoneeseen, avasi vaatekaapin ja veti sieltä esiin Mikaelin suuren matkakassin. Mikael syöksyi hänen peräänsä kauhistuneena.
– Mitä sinä oikein teet?
Anna alkoi pakata hänen vaatteitaan ääneti. Farkut. Kauluspaita. Sukat. Alusvaatteet. Mikael seisoi vieressä silmät levällään, aivan kuin ei olisi pystynyt uskomaan, mitä hänen edessään tapahtui.
– Anna, oletko sinä seonnut? Lopeta! Puhutaan tästä!
– Ei ole enää mitään puhuttavaa, – Anna sanoi, veti vetoketjun kiinni ja työnsi laukun hänen käteensä. – Ota tavarasi ja mene. Äitisi luo. Jos perhe on teille noin pyhä, asukaa sitten yhdessä. Te kolme. Sinä, äitisi ja Tuomas.
– Et sinä voi heittää minua ulos omasta kodistani!