– Tämä on meidän kotimme, Anna vastasi kylmästi. – Ja asunto on minun nimissäni. Olen maksanut lainaa yksin jo kaksi vuotta, koska sinä kannat jokaisen ylimääräisen euron äidillesi hänen ”hoitoihinsa”. Niihin hoitoihin, jotka eivät jostain syystä lopu koskaan. Joten kyllä, voin käskeä sinut lähtemään.
Mikael otti askeleen taaksepäin. Hänen katseessaan häivähti ensin pelko, sitten loukkaantuminen, ja lopulta sen peitti raivo.
– Sinä vielä kadut tätä! Äiti oli oikeassa sinusta! Olet itsekäs! Hajotat koko perheen rahan takia!
– Sinä sen perheen hajotit, Anna sanoi hiljaa mutta vakaasti. – Silloin kun päätit, että veljelläsi on suurempi oikeus minun työni tuloksiin kuin minulla itselläni. Silloin kun kerroit hänelle kassakaappini koodin. Ja silloin, kun pidit äitisi painostusta tärkeämpänä kuin minun luottamustani.
Hän avasi ulko-oven ja astui sivuun. Mikael tempaisi laukun mukaansa, tunki hänen ohitseen käytävään ja kääntyi vielä kynnyksellä katsomaan taakseen.
– Sinä vielä soitat minulle! Vielä sinä rukoilet minua palaamaan! Katsotaan sitten, miten pärjäät täällä ihan yksin!
Anna sulki oven hänen perässään ja jäi nojaamaan sitä vasten. Hiljaisuus asunnossa tuntui melkein korvia särkevältä. Mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan se ei painanut häntä kasaan. Päinvastoin. Se tuntui vapaudelta.
Kolmen päivän kuluttua hänet kutsuttiin työpaikalla johtajan huoneeseen. Kävellessään käytävää pitkin Anna yritti arvata, mistä voisi olla kysymys. Oven takana odotti yllätys: johtajan vieressä istui Helena. Hänen kasvoillaan oli huolellisesti rakennettu kärsivä ilme, sellainen, jolla hän esitti ihmistä, jota oli kohdeltu julmasti väärin.
– Anna, istukaa vain, johtaja sanoi vaivautuneena ja siirsi papereita pöydällään. – Helena… tuota… kääntyi puoleeni hieman arkaluontoisessa asiassa. Ehkä te voisitte keskustella tästä rauhallisesti?
Helena painoi nenäliinaa silmäkulmaansa.
– Minä halusin vain auttaa! Tuomas tarvitsi rahaa kipeästi! Ja mitä hän teki? Heitti minut ulos kodistaan! Ja vielä oman miehensäkin! Hän on rikkonut koko perheen! Ajattelin, että te voisitte puhua hänelle järkeä… Hän on vielä nuori ja tulistuu helposti…
Anna käänsi katseensa suoraan johtajaan.
– Helena vei henkilökohtaisesta kassakaapistani 5 200 euroa. Olen tehnyt asiasta rikosilmoituksen. Jos hän kuvittelee, että teidän sekaantumisenne vaikuttaa tutkintaan, hän erehtyy pahasti. Ja jos minua vielä häiritään työpaikallani tämän asian vuoksi, teen uuden ilmoituksen häirinnästä.
Johtajan poskille nousi puna. Hän vilkaisi Helenaa anteeksipyytävän näköisenä ja rykäisi.
– Luulen, että meidän on parempi olla puuttumatta perheasioihin.
Helena ponnahti pystyyn niin äkisti, että tuoli kolahti lattiaa vasten.
– Aina sama juttu! Nuoret eivät kunnioita vanhempia ihmisiä lainkaan! Perheellä ei ole teille mitään arvoa! Kyllä te vielä näette, hän katuu tätä!
Hän syöksyi ulos huoneesta ja paiskasi oven perässään. Anna palasi työpisteelleen rauhallisin askelin. Mutta asia ei suinkaan ollut vielä ohi.
Samana iltana hänen puhelimensa soi lakkaamatta. Tuomas. Mikael. Jotkut tädit ja sedät, joita hän oli nähnyt vain sukujuhlien pitkissä ruokapöydissä. Kaikki vaativat samaa: hänen piti tulla järkiinsä, antaa anteeksi ja vetää rikosilmoitus pois. Jokaiselle hän vastasi täsmälleen samoin:
– Jos rahat palautetaan viikon kuluessa, perun ilmoituksen. Jos ei, näemme oikeudessa.
Neljäntenä päivänä Tuomakselta tuli viesti: ”Tule käymään. Puhutaan.”
Anna meni.
Asunto, jota Tuomas oli laajentanut hänen rahoillaan, oli kiistatta vaikuttava. Seinät oli maalattu tuoreiksi, lattiat hohtivat uusina, ja joka puolella oli vastikään hankittuja kalusteita. Tuomas odotti ovella synkkänä, hartiat jäykkinä ja leuka kireänä. Hänen takanaan seisoi morsian, hento ja suurisilmäinen nuori nainen, joka puristi sormiaan hermostuneesti yhteen.
– Tule sisään, Tuomas murahti.
He asettuivat uudelle nahkasohvalle vastakkain. Tuomas kaatoi teetä, mutta kukaan ei koskenut kuppiinsa.