”Äitisi tyhjensi kassakaappini ja antoi rahat Tuomakselle. Tiesitkö sinä tästä?” kysyin mieheltäni, ja hänen ilmeensä vastasi ennen kuin hän ehti sanoa sanaakaan.
Kassakaappi oli ollut makuuhuoneen seinässä jo kolme vuotta. Anna muisti numeroyhdistelmän ulkoa: kaksi–seitsemän–nolla–kahdeksan. Se oli päivämäärä, jolloin hän oli alkanut säästää. Päivä, jolloin hän oli päättänyt, ettei hänen elämänsä jatkuisi aina samanlaisena. Hän käänsi valitsinta, kuunteli tuttua naksahdusta ja ehti jo hymyillä.
Tänään oli erityinen päivä. Oli kulunut täsmälleen kolme vuotta siitä, kun hän oli pannut syrjään jokaisen ylimääräisen kympin. Viisituhatta kaksisataa euroa. Hänen pieni turvapaikkansa. Hänen vapautensa. Hänen pääsylippunsa toisenlaiseen tulevaisuuteen: lisäkoulutukseen, jonka avulla hän voisi viimein päästä etenemään työssään.
Kassakaapin ovi antoi periksi pehmeällä napsahduksella. Anna työnsi kätensä sisään ja jähmettyi. Kaappi oli tyhjä. Hänen sormensa liukuivat kylmää metallipohjaa pitkin kohdassa, jossa siististi sidotut seteliniput olivat aina odottaneet.
Ei mitään.
Hän ei huutanut. Hän ei vajonnut lattialle. Hänen sisällään vain katkesi jokin ääneti, kuin liian tiukalle pingotettu kieli, ja sen paikalle jäi soiva, ontto tyhjyys.
Anna sulki kassakaapin hitaasti. Hän pyöritti numerot takaisin nollille, istuutui sängyn reunalle ja jäi tuijottamaan yhtä kohtaa seinässä. Kolme vuotta. Tuhat yhdeksänkymmentäviisi päivää. Jokainen eväsrasia, jonka hän oli ottanut mukaan kahvilalounaan sijaan. Jokainen kenkäpari, jonka hän oli jättänyt ostamatta. Jokainen myöhäisillan taksimatka, josta hän oli luopunut, vaikka jalat tuskin enää kantoivat. Kaikki oli kadonnut. Ja hän tiesi heti, kuka sen oli tehnyt. Ensimmäisestä sekunnista lähtien.
Hän nousi, meni keittiöön ja napsautti vedenkeittimen päälle. Hän kaatoi kuumaa vettä mukiin, pudotti teepussin sekaan ja istuutui pöydän ääreen. Sitten hän jäi odottamaan.
Anoppi saapui tunnin kuluttua, aivan kuten aina ennenkin: koputtamatta, omilla avaimillaan. Helena piti tätä asuntoa miltei omanaan. Olihan hän auttanut aikoinaan ensimmäisessä käsirahassa. Siitä hän myös muisti huomauttaa säännöllisesti. Hän astui keittiöön kaksi ostoskassia käsissään ja aloitti jo eteisestä:
– Täällä ei varmaan taaskaan ole mitään ruokaa tehtynä? Toin teille vähän keittoa ja lihapullia… Mitä te oikein tekisitte ilman minua?
Hän alkoi nostella rasioita pöydälle ja huomasi vasta sitten miniänsä kasvot.
– Onko sattunut jotain?
Anna katsoi häntä suoraan.
– Missä rahat ovat, Helena?
Anoppi pysähtyi puoleksi sekunniksi. Sitten hän jatkoi ruokien asettelua, mutta hänen liikkeensä muuttuivat äkkiä hätäisiksi.
– Mitkä rahat? Mistä sinä nyt puhut?
– Ne, jotka olivat kassakaapissa. Viisituhatta kaksisataa euroa.
Helena huokaisi raskaasti, laski viimeisen rasian pöydälle ja kääntyi kokonaan Annan puoleen. Hänen kasvoilleen ilmestyi loukkaantuneen viattomuuden ilme, sellainen, jonka ottaa ihminen, jota muka syytetään täysin perusteetta.
– Ai siitäkö tässä on kyse! Kyllä, minä otin ne. Entä sitten? Perhettähän varten ne menivät. Meidän Tuomaksellemme! Hän tarvitsi niitä todella kipeästi. Hän laajentaa asuntoaan, ymmärrätkö? Hän perustaa perhettä! Sinä taas vain säilytit rahoja siellä tyhjän panttina. Mitä järkeä siinä on? Inflaatiohan ne kuitenkin söisi. Minä ajattelin, että…
– Te siis ajattelitte, – Anna sanoi hiljaa ja tasaisesti, – että voitte tulla minun kotiini, avata minun kassakaappini ja ottaa minun rahani. Ilman lupaa.
Helena huitaisi ilmaa kädellään.
– Ilman lupaa? Mehän olemme perhettä! Oletko unohtanut, että Tuomas on sinulle sukua? Mikaelin oma veli! Kun perheellä on hätä, silloin ei ruveta kyselemään lupia. Silloin autetaan. Mutta sinä… sinä olet itsekäs, sitähän sinä olet.
Hän puhui, ja jokaisen lauseen myötä hänen varmuutensa tuntui vain kasvavan.