Sen Anna oli hankkinut jo ennen häitämme.
— Mitä sitten? Tehän olette naimisissa!
— Se tarkoittaa käytännössä sitä, että minä olen siellä vain kirjoilla ja asun hänen kanssaan. Omistaja on Anna.
— Mutta sinä olet hänen miehensä!
— Juuri sen takia minä saan asua siellä. Sinä et.
Puhelimen toisessa päässä laskeutui hiljaisuus, joka kertoi enemmän kuin mikään vastaus olisi voinut kertoa.
— Eli sinä… sinä olet hänen puolellaan? Maria kuiskasi lopulta, ja hänen äänensä värähti. — Omaasi vastaan?
— Minä yritän ymmärtää, mitä oikeasti on tapahtunut, Mika vastasi väsyneesti. — Maria, sano nyt suoraan. Siivositko jälkesi?
— No… en ihan aina…
— Tiskasitko astiat, joita käytit?
— Mika…
— Maria. Vastaa vain kyllä tai ei.
— Välillä se unohtui, hän mutisi.
— Toitko kavereita kylään etukäteen ilmoittamatta?
— Kerran vain…
— Kuinka monta kertaa?
— Kaksi, Maria myönsi hiljaa. — Ehkä kolme.
— Ja otit Annan tavaroita ilman lupaa.
— Yhden mekon! Minähän aioin palauttaa sen!
— Viinitahran kanssa.
Maria niiskaisi loukkaantuneesti.
— Mika, miksi sinä olet noin julma? En minä tehnyt sitä tahallani! Minä vain… ajattelin, että mehän olemme perhettä…
— Perhe ei ole mikään lupa käyttäytyä törkeästi, Mika sanoi, ja samalla hän tunsi viimeistenkin kuvitelmiensa murenevan. — Sinä olet käyttäytynyt kuin huonosti kasvatettu lapsi, Maria. Annalla oli täysi oikeus käskeä sinut ulos.
— Mutta…
— Ei. Nyt kuuntelet. Saat tulla tänä iltana takaisin. Kahdeksan ja yhdeksän välillä. Keräät kaiken, mitä sinulta on sinne jäänyt. Pyydät Annalta anteeksi. Kunnolla, aikuisen ihmisen tavalla. Sitten muutat pois. Menet äidin luo tai vuokraat itsellesi huoneen. Sinulla on siihen rahaa siitä, mitä olen sinulle siirtänyt.
— Entä tentti?
— Tenttiin on kaksi päivää. Siinä ajassa ehdit aivan hyvin järjestää väliaikaisen yösijan. Maria, sinä olet yhdeksäntoista. On korkea aika opetella kantamaan vastuu omista teoistasi.
— Eli sinä valitset hänet.
— Minä valitsen järjen. Ja kyllä, Maria, valitsen vaimoni. Koska hän on oikeassa. Täysin oikeassa.
— Sinä tulet vielä katumaan tätä! Maria paiskasi sanat hänen korvaansa, ja heti sen jälkeen linjalta kuului vain katkaistun puhelun tyhjä ääni.
Mika jäi tuijottamaan puhelinta ja päästi raskaan huokauksen. Hetken kuluttua hän valitsi Annan numeron.
— Niin? Annan ääni oli varovainen.
— Anteeksi, Mika sanoi yksinkertaisesti. — Sinä olit oikeassa. Kaikessa. Minä uskoin itkun ja syytökset enkä vaivautunut selvittämään, mitä oli tapahtunut. Anna anteeksi.
Toisessa päässä tuli tauko.
— Puhuitko hänen kanssaan? Anna kysyi hiljaa.
— Puhuin. Ja tajusin, että olen ollut täydellinen idiootti. Anna, anna minulle anteeksi. Se huutaminen, ne loukkaukset, se etten asettunut heti sinun tueksesi… Sinä kestit tätä kaksi viikkoa, enkä minä edes nähnyt sitä.
— Yritin sanoa sinulle, Anna vastasi vaimeasti. — Mutta sinä vain sivuutit kaiken. “Hän on vielä lapsi”, “kyllä hän tottuu”, “anna hänelle aikaa”…
— Tiedän. Olin sokea. Tai sitten en halunnut nähdä. Oli helpompaa teeskennellä, että kaikki on kunnossa.
— Mika… en minä ole mikään hirviö. Minä oikeasti yritin. Mutta kun hän sanoi, että minun pitäisi muuttaa omasta kodistani pois… se meni jo liian pitkälle. Silloin ymmärsin, että jos en pane asialle pistettä heti, hän jää sinne pysyvästi. Koska sinä et olisi pystynyt sanomaan hänelle ei.
— Olet oikeassa, Mika myönsi. — En olisi pystynyt. Joten kiitos siitä, että edes toisella meistä oli selkärankaa.
— Etkö ole vihainen?
— Itselleni olen. Todella. Sinulle en. Sinä teit sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä. Sinä puolustit meidän kotiamme.
Anna huokaisi hiljaa, ja Mika kuuli, kuinka jännitys alkoi hellittää hänen äänestään.
— Tuleeko hän illalla?
— Tulee. Hän hakee tavaransa. Ja Anna… minä olen siellä. Pidän huolen siitä, että kaikki sujuu rauhallisesti. Ja että hän pyytää anteeksi. Oikeasti.
— Hyvä on, Anna sanoi pienen hiljaisuuden jälkeen. — Mika… ehkä minä menin liian pitkälle, kun sanoin, että vie tavarasi ja lähde.
— Et mennyt, Mika keskeytti heti. — En yhtään. Minä ansaitsin sen. Mutta toivon todella, että annat minulle mahdollisuuden korjata tämän.
— Katsotaan, Anna sanoi, ja hänen äänestään erottui haalea hymyn sävy. — Aloita siitä, että pidät huolen, ettei sisaresi järjestä illalla mitään näytelmää.
— Hän ei järjestä. Lupaan sen.
Kun puhelu päättyi, Mika huomasi vasta silloin, etteivät hänen kätensä enää vapisseet. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hänen ajatuksensa tuntuivat kirkkailta. Ehkä ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon.
Hän vilkaisi kelloaan. Iltaan oli vielä viisi tuntia. Riittävästi aikaa miettiä, mitä sanoa siinä vaikeassa keskustelussa, joka hänen olisi pitänyt käydä Marian kanssa jo kauan sitten.
Mutta sitä ennen hänen täytyi saada raportti valmiiksi.
Oli tullut aika, että kaikki kasvaisivat aikuisiksi.
Myös hän itse.