Voit mennä siskosi luo, äitisi luo tai vaikka nukkua toimistolla. Minulle se on yhdentekevää.
— Uhkailetko sinä minua? Mika älähti.
— En uhkaile, Mika. Minä puolustan omaa kotiani. Teen nyt sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä jo kaksi viikkoa sitten. Saat huutaa minulle, haukkua ja syyttää niin paljon kuin haluat. Mutta jokainen seuraava sana vie sinua lähemmäs sitä hetkeä, jolloin seisot matkalaukkusi kanssa oven ulkopuolella. Valinta on sinun.
Puhelinlinjalla tuli hiljaista. Mika hengitti raskaasti. Hän tunsi, miten kiukun nostattama adrenaliini alkoi hitaasti haihtua, ja sen tilalle hiipi kylmä, epämiellyttävä ymmärrys.
— Odotan päätöstäsi seitsemään asti, Anna jatkoi. — Siskosi voi tulla hakemaan tavaransa kahdeksan ja yhdeksän välillä. Jos tulet hänen mukaansa, pidä huoli siitä, ettei hän järjestä kohtausta. Minulla ei ole enää voimia yhteenkään näytelmään. Siinä kaikki.
Katkenneen puhelun piippaus kuulosti tuomiolta.
Mika lysähti takaisin tuolilleen ja jäi tuijottamaan puhelimen pimeää näyttöä. Ajatukset menivät solmuun. Toisella puolella oli Maria, pikkusisko, jota hän oli suojellut lapsuudesta saakka, sama tyttö, joka oli juuri itkenyt puhelimessa. Toisella puolella oli Anna, nainen, jonka kanssa hän oli elänyt neljä vuotta ja jota hän rakasti… tai ainakin oli kuvitellut rakastavansa.
Puhelin värähti taas eloon. Maria.
— No? Puhuitko sinä hänen kanssaan? Pyysikö hän anteeksi? Milloin minä saan tulla takaisin?
Mika painoi kasvot kämmeniinsä.
— Maria… kerro minulle vielä kerran. Kunnolla. Mitä tarkalleen ottaen tapahtui?
— Mitä tarkoitat “kunnolla”? sisko loukkaantui heti. — Mika, etkö sinä usko minua?
— Kerro vain. Alusta asti.
— No… minä heräsin niin kuin yleensä. Siinä yhdentoista aikaan. Menin keittiöön…
— Yhdentoista? Mika keskeytti. — Mihin aikaan menit nukkumaan?
— No… ehkä kolmen maissa. Juttelin tyttöjen kanssa, ja sitten katsoin yhden sarjan loppuun…
— Hetkinen. Olivatko ne tytöt meillä?
— Olivat. He vain poikkesivat. Mitä sitten? Me istuttiin ihan hiljaa!
Mikan mieleen nousi maanantai-ilta, jolloin Anna oli sanaakaan sanomatta lakaissut olohuoneen lattialta sirpaleet lasista, joka oli kuulemma “vahingossa pudonnut hyllyltä”.
— Jatka, hän sanoi väsyneesti.
— Niin, menin keittiöön, koska halusin aamupalaa, ja Anna oli siellä. Hän aloitti heti siitä, että minun pitäisi tiskata omat jälkeni. Sanoin, että tiskaan myöhemmin, ensin minun täytyy syödä. Sitten hän alkoi väittää, että minun “myöhemmin” tarkoittaa aina iltaa ja että hän on kyllästynyt siivoamaan jälkiäni. Tajuatko? Ihan kuin minä sotkisin siellä tahallani!
— Tiskasithan sinä?
— Mika! Maria parahti. — Kenen puolella sinä oikein olet?
— Minä kysyn vain.
— No… joskus se unohtui. Pääsykokeet ovat ihan kohta! Minun pitää lukea!
Mika sulki silmänsä. Marian suussa “joskus unohtui” tarkoitti käytännössä sitä, ettei hän ollut pessyt astioitaan kertaakaan.
— Entä sen jälkeen?
— Sitten hän alkoi valittaa, että pidän öisin meteliä. Että hänen pitää nousta aikaisin. Hyvä on, kuuntelen joskus musiikkia, mutta en minä sitä kovalla pidä! Ja sitä paitsi asunto on iso, ei hänen pitäisi edes kuulla kaikkea!
— Se on kolmio, Maria. Kolme huonetta, ei mikään kartano.
— Ihan sama! Ja sitten minä huomasin, että hän silitti minun mekkoani. Sitä sinistä, jonka laitoin juhliin. Kysyin, miksi hän oli ottanut sen, ja hän väitti, että se on hänen mekkonsa! Voitko kuvitella?
Mikan vatsassa liikahti jokin jäinen.
— Maria. Tarkoitatko sitä sinistä mekkoa, joka sinulla oli viime viikon Instagram-kuvassa?
— Niin! Eikö ollutkin nätti? Ajattelin, ettei Anna edes huomaa, kun hän ei ole käyttänyt sitä pitkään aikaan…
— Hyvä luoja, Mika ähkäisi. — Maria, otitko sinä hänen vaatteensa ilman lupaa?
— Mika, mehän ollaan melkein perhettä! Mikä siinä muka on niin kamalaa? Siskotkin lainaavat toistensa vaatteita!
— Te ette ole siskoja.
— No… melkein! Ja olisin minä pessyt sen ja palauttanut takaisin. Siihen vain tuli vahingossa tahra…
— Millainen tahra?
— No… vähän viiniä kaatui päälle. Punaviiniä. Mutta en minä tahallani!
Mika tunsi, kuinka hänen äskeinen oikeutettu raivonsa haihtui kuin savuna ilmaan.
— Mitä Anna sanoi?
— Hän… hän sanoi, että mekko maksoi kaksisataa euroa ja että hän oli käyttänyt sitä vain kerran, jossain työtilaisuudessa. Sitten hän käski minun joko maksaa pesulan tai ostaa uuden. Minä sanoin, ettei minulla ole sellaisia rahoja. Ja että sehän on vain mekko, aina voi ostaa uuden. Silloin hän meni ihan kalpeaksi ja sanoi, että minun pitää muuttaa pois.
— Ja mitä sinä vastasit?
— Mitä minun olisi muka pitänyt vastata?! Marian ääni muuttui jälleen loukkaantuneeksi. — Sanoin, että olin tullut veljeni luo, että tämä on myös sinun kotisi ja etten minä mene minnekään. Jos häntä ei miellytä, niin hän voi itse lähteä!
Mika veti kätensä hitaasti kasvojensa yli.
— Maria, hän sanoi matalalla äänellä. — Se ei ole minun kotini. Se on Annan koti.