Siksi minä puhun tästä sinun kanssasi enkä vain tilaa lukkoseppää vaihtamaan lukkoja, Anna vastasi heti. — Mika, sinun “pikku tyttösi” on käyttäytynyt itsekkäästi ja huonotapaisesti. Minä kestin sitä kaksi viikkoa. Yritin keskustella hänen kanssaan. Selitin, että toisen ihmisen kodissa omat jäljet siivotaan, öisin ei metelöidä eikä kenenkään tavaroita pengota. Arvaatko, mitä hän sanoi?
Mika oli hiljaa. Hampaat puristuivat tiukasti yhteen.
— Hän vastasi: “Tämä on veljeni asunto, teen täällä mitä huvittaa. Jos se ei sinulle sovi, se on sinun ongelmasi.” Juuri noilla sanoilla, Mika. Ja kun pyysin häntä etsimään itselleen toisen majapaikan, hän ilmoitti, ettei lähde täältä mihinkään. Niin että kyllä, nostin hänen tavaransa rappukäytävään. Ja vielä siististi pakattuina.
— Sinun olisi pitänyt hoitaa se! — Mika ärähti, vaikka tajusi jo itsekin puhuvansa järjettömiä. Hän ei vain pystynyt pysäyttämään itseään. — Sinä olet tämän kodin emäntä! Sinun tehtäväsi olisi ollut löytää hänen kanssaan yhteinen sävel!
— Minun tehtäväni? — Annan äänessä kuului vilpitön hämmennys. — Mika, oletko sinä tosissasi? Onko aikuisen pikkusiskosi kasvattaminen muka minun vastuullani?
— Ei hän ole aikuinen! Hän on yhdeksäntoista!
— Minä olin kahdeksantoista, kun vuokrasin huoneen opiskelija-asuntolasta ja tein iltaisin töitä saadakseni sen maksettua, Anna sanoi jäätävän tyynesti. — Ja silti osasin siivota omat jälkeni enkä käyttäytynyt röyhkeästi ihmistä kohtaan, jonka luona asuin. Älä siis ala selittää minulle iästä.
— Se on eri asia! — Mika tunsi väittelyn liukuvan käsistään, ja avuttomuus vain lietsoi hänen raivoaan. — Marialla on erilainen kasvatus, hän on tottunut siihen, että…
— Mihin hän on tottunut? — Anna katkaisi. — Siihenkö, että joku muu korjaa aina sotkut? Että hän saa tehdä mitä tahansa? Että isoveli järjestää kaiken hänen puolestaan? Mika, hän on yhdeksäntoista. Sen ikäiset ihmiset perustavat perheitä, saavat lapsia ja käyvät asepalvelusta. Ja sinä väität häntä lapseksi?
— Kuule, lopeta tuo viisastelu! — Mika räjähti. — Ymmärrätkö sinä ollenkaan, mitä olet tehnyt? Hän seisoo rappukäytävässä! Hänellä on ylihuomenna koe! Hänellä ei ole paikkaa, minne mennä!
— Hänellä on äiti, joka asuu kahden tunnin matkan päässä, Anna vastasi värähtämättä. — Ja jos hän pääsee sisään, hänellä on opiskelija-asuntola. Lisäksi hänellä on rahaa hotelliinkin, niistä summista päätellen, joita sinä siirrät hänelle jatkuvasti.
— Mistä sinä tiedät niistä siirroista? — Mika lipsautti.
— Koska se on meidän yhteinen tilimme, nero, Anna sanoi väsyneenä. — Minä näen kaikki tapahtumat. Viisikymppiä taskurahaksi. Satanen vaatteisiin. Vielä seitsemänkymppiä johonkin, mistä ei ole mitään tietoa. Kahdessa viikossa, Mika. Kaksisataakaksikymmentä euroa.
— Hän on minun siskoni!
— Ja minun riesani! — Anna korotti ääntään ensimmäistä kertaa. — Ja se riesa päättyi tasan tunti sitten, kun minä laitoin hänet ulos tästä ovesta!
— Sinä… sinä olet sekaisin! — Mika sylkäisi sanat menettäen lopullisesti itsehillintänsä. — Kylmä, itsekäs ihminen, jota minun perheeni ei kiinnosta pätkääkään!
— Seis. — Annan ääni muuttui jälleen hiljaiseksi. — Mika, kutsuitko sinä minua juuri hulluksi ja itsekkääksi?
Jokin hänen sävyssään sai Mikan vaikenemaan.
— Minä… minä vain ylireagoin tunteella…
— Ei, odota. Viedään tämä ajatus loppuun asti, Anna jatkoi pelottavan rauhallisesti. — Olenko minä itsekäs siksi, etten halua elää kaaoksessa omassa kodissani? Siksikö, etten halua vieraan ihmisen penkovan vaatekaappiani? Vai siksi, että olen kyllästynyt siivoamaan aikuisen naisen jälkiä, kun hän ei vaivaudu edes tervehtimään?
— Maria ei ole vieras!
— Minulle hän on, Mika. Vieras ihminen. Olin nähnyt hänet ennen tätä kolme kertaa elämässäni: meidän häissämme, uutena vuotena ja äitisi syntymäpäivillä. Ja joka kerta hän käyttäytyi kuin minä olisin ollut hänen palvelijansa. Joten kyllä, minulle hän on vieras, joka käytti hyväkseen minun vieraanvaraisuuttani.
— Selvä! Hienoa! — Mika ei enää hallinnut itseään lainkaan. — Eli minun perheeni on sinulle pelkkää vierasta väkeä! Ehkä minunkin pitäisi muuttaa pois? Etten vain “saastuta” sinun kuningaskuntaasi läsnäolollani!
Hiljaisuus venyi niin pitkäksi, että Mika ehti jo vilkaista puhelimen näyttöä varmistaakseen, ettei yhteys ollut katkennut.
— Tiedätkö mitä, Mika, Anna sanoi viimein, ja hänen äänensä kuulosti oudolta: uupuneelta, mutta samalla järkähtämättömältä. — Siskosi voi tulla takaisin. Tänään illalla. Hän kerää loput tavaransa, pyytää minulta anteeksi röyhkeyttään ja muuttaa pois. Jos tämä ei sinun mielestäsi ole hyväksyttävää, lähde hänen mukaansa. Minä ostin tämän asunnon ennen avioliittoa, ja se on kokonaan minun. Sinä voit pakata omat tavarasi ja asua missä haluat.