— Mika, puhu nyt vaimosi kanssa! Mitä hän oikein kuvittelee tekevänsä?! Hän heitti minut ulos!
Mika istui työhuoneellaan papereiden ja sopimusnippujen keskellä, kun puhelin alkoi soida. Heti vastattuaan hän sai korvaansa hysteerisen, itkusta säröilevän huudon:
— Mika, käske vaimoasi lopettamaan! Hän paiskasi minut tavaroineni käytävään! Kuka hän luulee olevansa?!
Ääni kuului Marialle, hänen pikkusiskolleen. Suuttumus ja kyyneleet vapisuttivat jokaista sanaa. Mika työnsi mapit syrjään ja tunsi, kuinka tuttu jomotus alkoi hakata ohimoissa.
— Maria, rauhoitu ensin. Kerro, mitä on tapahtunut.
— Mitäkö tapahtunut?! — Maria kiljaisi, ja hänen äänensä nousi entistä korkeammalle. — Sinun vaimosi… se nainen… heitti kaikki minun tavarani rappukäytävään! Hän vain nappasi ne ja viskoi ulos! Kuin olisin jotain roskaa! Minä seison nyt täällä tasanteella kolmen laukun kanssa, ja naapurit tuijottavat minua kuin olisin joku koditon! Mika, ymmärrätkö sinä? Hän nöyryytti minut kaikkien nähden!
Mika sulki silmänsä ja painoi sormillaan nenänvarttaan. Viimeisten kahden viikon aikana hän oli jo aavistanut, että kotona kyti jotakin ikävää. Anna oli muuttunut vähäpuheiseksi ja kireäksi, kun taas Maria… Maria oli käyttäytynyt kuin olisi saapunut täyden palvelun viiden tähden hotelliin.
— Mitä ennen tätä tapahtui? — hän kysyi varovasti.
— Ei mitään! Ei yhtään mitään! — Maria sopersi nyyhkytyksen seasta. — Minä vain olin siellä, luin pääsykokeisiin enkä häirinnyt ketään. Sitten hän tänä aamuna ryntäsi minun huoneeseeni… siis vierashuoneeseen… ja alkoi huutaa, että minun pitää lähteä. Sanoin hänelle, että tulin veljeni luo ja että se on myös sinun kotisi. Mutta hän… hän alkoi tunkea tavaroitani kasseihin! Mika, hän ei antanut minun edes pakata kunnolla! Hän työnsi minut ulos tavaroiden kanssa!
Mikan sisällä kuohahti. Miten Anna oli voinut tehdä sellaista? Maria oli hänen pikkusiskonsa, melkein vielä lapsi, ja tullut kaupunkiin vain yliopiston pääsykokeiden takia. Ja häntä kohdeltiin näin? Hänen omassa kodissaan?
— Onko hän menettänyt järkensä? — Mika tokaisi ennen kuin ehti hillitä itseään. — Missä sinä olet nyt?
— Rappukäytävässä! Kolmen laukun kanssa! Mika, minulla ei ole paikkaa minne mennä! Ylihuomenna on koe, minun pitäisi lukea, ja nyt minä…
— Pysy siinä. Minä hoidan tämän heti, — Mika sanoi lyhyesti ja katkaisi puhelun ennen kuin joutui kuuntelemaan enempää siskonsa itkua.
Hänen sormensa tärisivät, kun hän haki Annan numeron. Hälytysääni tuntui jatkuvan loputtomiin.
— Niin? — Annan ääni oli tasainen. Liian tasainen.
— Anna, mitä siellä tapahtuu?! — Mika räjähti, eikä enää yrittänyt peittää raivoaan. — Voitko selittää, miksi minun siskoni seisoo rappukäytävässä tavaroidensa kanssa?
Hetken oli hiljaista. Mika kuuli vain Annan hengityksen, rauhallisen ja hallitun.
— Koska pyysin häntä muuttamaan pois, eikä hän suostunut, — Anna vastasi samalla tyynellä äänellä. — Joten minä autoin häntä lähtemään.
— Sinä et voi olla tosissasi! — Mikan ääni karkasi huudoksi. Muutama työkaveri kääntyi katsomaan, ja hän käänsi heille selkänsä, tuijotti ikkunasta ulos ja madalsi äänensä vihaiseksi sihinäksi. — Hän on minun siskoni! Yhdeksäntoistavuotias tyttö, joka tuli tänne pääsykokeisiin! Sinä heitit hänet ulos kuin jonkun viimeisen…
— Mika, älä jatka tuota lausetta, — Anna sanoi kylmästi. — Älä sano mitään sellaista, mitä joudut myöhemmin katumaan.
— Minunko pitäisi katua? — Mika melkein tukehtui närkästykseensä. — Sinä potkaisit minun siskoni pihalle! Lapsen! Ymmärrätkö ollenkaan, mitä teit?
— Lapsen, — Anna toisti hitaasti, ja hänen ääneensä ilmestyi vaarallinen sävy. — Tarkoitatko sitä ”lasta”, joka ei ole kahteen viikkoon pessyt yhtäkään lautasta omien jälkiensä jälkeen? Sitä ”lasta”, joka järjestää juhlia meidän kodissamme silloin kun olemme töissä? Sitä ”lasta”, joka otti luvatta uuden mekkoni ja kaatoi siihen punaviiniä? Vai sitä ”lasta”, joka tänä aamuna ilmoitti minulle, ettei hän lähde täältä mihinkään, koska ”hänen veljensä asuu täällä”?
— Entä sitten?! — Mika keskeytti. — Hänen veljensä todella asuu siellä! Se on myös minun kotini, vai oletko unohtanut?
— En ole unohtanut, Mika, — Anna vastasi hiljaisemmin, ja juuri se teki hänen äänestään entistä uhkaavamman. — Mutta tämä on minun kotini. Minun asuntoni, jonka ostin omilla rahoillani kolme vuotta ennen kuin menin kanssasi naimisiin. Sinä asut täällä, koska olet mieheni. Sinun siskosi sai olla täällä, koska pyysit sitä minulta kaksi viikkoa, ja minä suostuin. Väliaikaisesti. Vain pääsykokeiden ajaksi.
— No mitä sitten, vaikka asunto on sinun! — Mika ärähti, vaikka tunsi jo, kuinka varmuus alkoi murentua hänen altaan. Hän ei kuitenkaan aikonut myöntää sitä. — Me olemme perhettä! Eikö sillä ole sinulle mitään merkitystä?
Anna veti henkeä niin rauhallisesti, että Mika kuuli senkin puhelimen läpi.
— Juuri perheen takia minä tähän puutun, — hän sanoi, eikä hänen äänensä enää värähtänyt.