— saanko tarkentaa yhden asian? Paljonko se käsiraha oikeastaan oli?
Kysymys sai hänet hetkeksi hämilleen. Vain hetkeksi, sillä Tarja kokosi itsensä nopeasti.
— No mitä sitä nyt… olihan se ihan kunnon summa. Minähän annoin.
— Paljonko annoitte tarkalleen?
— Maria, eihän tässä ole numeroista kysymys…
— On nimenomaan, sanoin. — Juuri numeroista. Te annoitte kolme tuhatta euroa. Muistan sen hyvin. Ojensitte rahat Samille tässä samassa huoneessa ja sanoitte: ”Tässä teille tupalahjaksi, lapset.” Kolme tuhatta. Mutta koko käsiraha oli noin kaksikymmentä tuhatta euroa. Haluatteko muistuttaa, mistä loput tulivat?
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Sami nosti viimein katseensa.
— Loput, jatkoin, — tulivat minun asunnostani. Mummon asunnosta Mäntsälässä. Siitä, jonka sain testamentilla kaksi vuotta ennen meidän häitämme. Myin sen ja laitoin rahat tähän käsirahaan. Lähes kaiken, teidän kolmea tuhatta lukuun ottamatta. Minulla on kauppakirja. Tilitiedot. Päivämäärät. Kaikki täsmää.
— No entä sitten, anoppi lehahti laikukkaaksi, mutta ei aikonut perääntyä. — Laitoit mitä laitoit. Asunto on kuitenkin Samin nimissä. Rekisterissä lukee hänen sukunimensä.
— On, myönsin rauhallisesti. — Asunto on merkitty Samille. Mutta se ei ratkaise asiaa. Se on ostettu avioliiton aikana. Ja kaikki avioliiton aikana hankittu omaisuus on yhteistä, ellei muuta pystytä osoittamaan. Se jaetaan puoliksi riippumatta siitä, kenen nimi paperissa lukee. Olkoon se Sami, tai vaikka te. Se on ensimmäinen asia. Toinen on se, että minun ennen avioliittoa omistamani asunnon myynnistä saadut rahat eivät muuttuneet yhteisiksi vain siksi, että sijoitin ne meidän kaksioomme. Ne ovat edelleen minun henkilökohtaista omaisuuttani. Siksi se osuus tästä asunnosta kuuluu minulle kokonaan. Ei puoliksi. Kokonaan.
Puhuin tasaisesti, melkein kuin olisin työssä selittänyt potilaalle lääkityksen annostelua. En korottanut ääntäni. En itkenyt. En syyttänyt. Asetin vain asiat järjestykseen, kohta kohdalta, niin kuin Outi oli ne minulle jäsentänyt.
— Karkeimmankin laskelman mukaan, päätin, — tästä asunnosta vähintään kaksi kolmasosaa on minun. Ehkä enemmänkin. Joten vuokra-asuntoon en lähde minä, Tarja. Eikä Saaran vieminen minulta oikeuden kautta onnistu ihan tuosta noin. Äidiltä, jolla on vakituinen työ, oma koti ja jonka kasvatukseen lastensuojelulla ei ole mitään huomautettavaa, ei lasta noin vain siirretä isälle. Varsinkaan isälle, joka on puoli vuotta miettinyt, miten saisi vaimonsa mahdollisimman näppärästi ulos ovesta.
Sami istui kalpeana kuin seinä. Tarjan suu avautui ja sulkeutui, mutta sanoja ei tullut. Hän näytti hetken aivan kuivalle maalle nostetulta kalalta.
— Sinä… oletko sinä käynyt juristin luona? Sami sai lopulta puristettua.
— Olen, vastasin. — Vai oliko se kiellettyä? Tehän olitte äitisi kanssa miettineet kaiken valmiiksi. Minä vain tein saman. Sinähän sanoit keittiössä itse: kun se alkaa juosta lakimiesten luona, siitä se sitten lähtee. Katsoin häntä suoraan silmiin. — Nyt se lähti, Sami.
Hän ymmärsi. Näin sen hänen kasvoiltaan. Hän käsitti, että olin kuullut kaiken. Viimeistä sanaa myöten. Valttikorteista, hiljaisesta vaimosta, taakasta, siitä ettei minussa ollut kauneutta eikä otetta. Veri pakeni hänen kasvoiltaan niin täydellisesti, että iho muuttui harmaaksi. Tarja sen sijaan punastui tummanpuhuvaksi.
— Sinä kuuntelit salaa! hän kivahti. — Sinä vakoilit meitä! Sehän on… sehän on alhaista!
— Alhaista on suunnitella, miten äiti ja lapsi jätetään ilman kotia sillä aikaa, kun äiti on työvuorossa pelastamassa muiden henkiä, sanoin yhä hiljaa. — Minä tulin vain hakemaan kulkulupaani. Olin unohtanut sen yöpöydälle. Sitten kuulin sen, minkä kuulin. En hiipinyt kuuntelemaan. Satuin vain olemaan kotona teidän kannaltanne huonolla hetkellä.
Nousin pöydästä, vein oman kuppini tiskialtaaseen, pesin sen ja asetin kuivaustelineeseen. Liikkeet olivat tavallisia, arkisia. Käteni eivät vapisseet. Vasta sitten käännyin takaisin heihin päin.
— En aio tehdä tänään mitään hätiköityä. Enkä järjestä kohtausta, en Saaran kuullen. Mutta tästä eteenpäin toimitaan lain mukaan, ei teidän keittiössä tehtyjen sopimustenne perusteella. Jos haluatte avioeron, olkaa hyvä. Silloin omaisuus jaetaan rehellisesti, arvioinnin kautta ja minun osuuteni huomioiden. Ja tytär jää minun luokseni. Jos taas sinä, Sami, tulet järkiisi ja haluat puhua muusta vaihtoehdosta, siitä voidaan keskustella. Mutta silloin keskustellaan tasavertaisina. Ei niin, että te päätätte minun elämästäni ja minä seison käytävässä tietämättä mitään.
Lähdin keittiöstä. Selkäni taakse jäi painava, paksu hiljaisuus. Vain olohuoneesta kantautui lastenohjelman iloinen musiikki ja Saaran nauru.
Menin hänen luokseen ja istuuduin sohvan reunalle. Saara painautui kylkeeni lämpimänä ja vastapestynä, hiuksissaan lasten shampoon makea tuoksu.
— Äiti, etkö sinä olekaan tänään töissä?
— Tänään minulla on vapaapäivä, kulta.
— Jee! Mennäänkö me jonnekin?
— Mennään, sanoin. — Ihan varmasti mennään.
Kietaisin käteni hänen ympärilleen ja jäin katsomaan ikkunasta ulos. Talvi-ilta tiheni pihalla, vastapäisen talon ikkunoihin syttyi valoja yksi toisensa jälkeen. Jokaisen valon takana oli ehkä oma keittiönsä, omat sopimuksensa, oma hiljaisuutensa tai oma huutonsa. En vielä tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Lähtisikö Sami äitinsä vanavedessä vai jäisikö hän. Eroaisimmeko me vai yrittäisimmekö liimata kasaan jotakin, mikä oli jo haljennut läpi asti. En tiennyt, riittäisivätkö voimani omaisuuden jakamiseen, riitelyyn, todisteluun. Enkä tiennyt, tulisiko hetki, jolloin väsyisin taas, vaikenisin ja antaisin kaiken mennä.
Yhden asian kuitenkin tiesin varmasti. En seisoisi enää koskaan käytävässä kuuntelemassa, kun muut päättävät minun kohtalostani. Mitä ikinä tapahtuisi, minä olisin mukana päättämässä. Tai ainakin istuisin samassa huoneessa, saman pöydän ääressä, en oven takana.
Saara supisi korvaani jotakin muovailuvahakoirastaan, jolle hän oli vihdoin saanut tehtyä pitkän hännän. Silitin hänen päätään ja ajattelin mummoa. Hänen pientä asuntoaan Mäntsälässä, jossa tuoksui sydäntipoilta ja vastapaistetuilta piirakoilta. Ikkunalaudalla kukki pelargoni, ja seinällä riippui sama peili, joka nyt oli minun eteisessäni. Mummo oli elänyt koko elämänsä hiljaa, huomaamattomasti, koskaan ääntään korottamatta. Mutta lähtiessään hän ei jättänyt minulle pelkkiä neliöitä. Hän jätti minulle maan jalkojen alle. Paikan, jossa saattoi seistä suorana silloin, kun ympärillä muut yrittivät määritellä, kuka olin ja minkä arvoinen.
Kiitos, mummo, ajattelin. Et tainnut tietääkään, miten oikeaan aikaan sen teit.
Ulkona oli jo täysin pimeää. Keittiöstä kuului vaimeaa puhetta; Sami ja hänen äitinsä keskustelivat enää ilman entistä varmuuttaan, kiireisinä ja neuvottomina. Minä istuin tyttäreni kanssa sohvalla asunnossa, josta kaksi kolmasosaa kuului minulle, enkä ensimmäistä kertaa hyvin pitkään aikaan tuntenut itseäni hiljaiseksi. Tunsin oloni rauhalliseksi. Ja se oli, kuten kävi ilmi, aivan eri asia.
En tiennyt, mitä huominen toisi. Mutta millainen se sitten olisikaan, en ottaisi sitä vastaan käytävässä.