Siihen, että minä näkisin Samin sukunimen virallisessa paperissa ja vetäisin siitä johtopäätöksen: asunto on todella vain hänen. Siihen, että minä, se heidän mielestään ”täysi nolla juridiikassa”, säikähtäisin leimallista asiakirjaa enkä uskaltaisi enää kysyä mitään.
Mutta se paperi ei kertonut koko totuutta. Tai oikeammin: se ei suoranaisesti valehdellut, se vain vaikeni olennaisesta. Rekisteriin merkitään, kenen nimiin omistusoikeus on kirjattu. Siellä ei lue, että asunto on hankittu avioliiton aikana ja kuuluu osituksessa yhteisen kokonaisuuden piiriin. Siellä ei kerrota, kenen rahoista käsiraha todellisuudessa maksettiin. Rekisteri oli pelkkä näkyvä huippu. Sen alla oli kokonainen jäävuori: avioliittolaki, tiliotteet, päivämäärät, kauppakirjat ja maksutositteet. Juuri se jäävuori oli asia, jonka Tarja olisi mieluiten pyyhkinyt olemattomiin.
Varasin ajan juristille. En kenellekään tutulle — Samilla ja minulla oli liikaa yhteisiä tuttuja, ja sellaiset asiat kulkeutuvat aina jonkun korviin — vaan täysin vieraalle asianajajalle, naiselle, jolla oli toimisto keskustassa. Otin töistä vapaata ja sanoin Samille meneväni hammaslääkäriin.
Asianajaja oli nimeltään Outi. Hän oli jo iäkkäämpi, rauhallinen nainen, jolla oli väsyneet, mutta terävät silmät; sellaiset silmät, jotka olivat nähneet saman kaavan liian monta kertaa. Levitin hänen eteensä kaiken, mitä olin kerännyt: mummon asunnon kauppakirjan, tiliotteen, tuoreen otteen huoneistotietojärjestelmästä, vihkitodistuksen ja Saaran syntymätodistuksen. Kerroin alusta loppuun kaiken. Keittiössä kuulemani puheen, anopin suunnitelmat, sen ”juridisen nollan”. Outi ei keskeyttänyt kertaakaan. Hän kuunteli, pani sitten silmälasit nenälleen, kävi paperini järjestyksessä läpi ja sanoi lopulta:
— Mitäpä tähän sanoisi. Teillä ei ole mitään syytä itkeä. Teidän asemanne on vahvempi kuin useimmilla asiakkailla, jotka tähän pöytään istuvat.
Sen jälkeen hän selitti minulle asian kohta kohdalta. Ei draamaa, ei suuria eleitä, vain rauhallisia lauseita, jotka asettuivat päässäni paikoilleen kuin palaset pitkään kadoksissa olleesta kartasta.
Asunto, joka on ostettu avioliiton aikana, otetaan huomioon osituksessa, vaikka omistajaksi olisi merkitty vain aviomies. Se, että Samin nimi seisoi rekisterissä yksin, ei ratkaissut asiaa sillä tavalla kuin Tarja kuvitteli.
Minun ennen avioliittoa saamani rahat, jotka olin käyttänyt käsirahaan, olivat henkilökohtaista varallisuuttani. Niiden osuus voitiin osoittaa ja vaatia huomioitavaksi, jos rahojen alkuperä pystyttiin todistamaan. Ja minä pystyin. Kauppakirja, tiliote, päivämäärät — kaikki oli olemassa mustaa valkoisella.
Tarjan antamat kolme tuhatta euroa voisivat teoriassa muodostaa Samin henkilökohtaisen osuuden, jos Sami pystyisi näyttämään, että raha oli lahja nimenomaan hänelle eikä meille molemmille. Mutta kolme tuhatta euroa ja lähes kaksikymmentä tuhatta euroa olivat aivan eri mittaluokan asioita. Lisäksi koko väite olisi vielä todistettava. Lahjakirjaa ei ollut. Oli vain kirjekuori, joka oli ojennettu minun nähteni.
Asuntolainaa taas oli maksettu avioliiton aikana yhteisistä tuloista. Se osa kuuluisi siis jaettavaksi puoliksi.
— Hyvin karkeasti laskettuna, Outi sanoi ja otti silmälasit pois, — teille kuuluu tästä asunnosta selvästi enemmän kuin puolet. Tarkka osuus pitää laskea, mutta alle kahden kolmasosan se ei minun nähdäkseni jää. Se voi olla enemmänkin. Kaikki riippuu siitä, miten rahavirrat eritellään. Joten jos teille vielä väitetään, että ette ole tässä kodissa mitään ja että voitte lähteä vuokralle, hän hymähti kuivasti, — voitte aivan rauhallisesti kysyä, mihin lakiin se väite perustuu.
Kun astuin ulos toimistosta, minua horjutti. Ei pelko, vaan helpotus. Se oli niin voimakas, että se tuntui melkein heikkoudelta. Seitsemän vuotta olin elänyt jonkinlaisessa hiljaisessa oletuksessa, että olin tässä kodissa armosta. Että asunto oli Samin, perhe Samin, ja minä olin jonkinlainen siedetty lisäosa, jonka paikka oikeutettiin keitolla, siisteydellä ja silitetyillä paidoilla. Nyt kävi ilmi, ettei se ollut totta. Suuri osa näistä seinistä oli hankittu minun mummoni rahoilla, hänen muistonsa kautta, sellaisen rakkauden perinnöllä, joka ei ollut koskaan asettanut minulle ehtoja. En ollut täällä elättinä. En ollut sivullinen. Minä olin tämän kodin omistaja siinä missä muutkin — suuremmallakin osuudella. En vain ollut tiennyt sitä ennen tätä päivää.
Kotona kaikki jatkui näennäisesti entisellään. Sami ei tehnyt mitään. Ilmeisesti hän yhä ”mietti, mikä olisi parasta”, kuten oli äidilleen luvannut. Ehkä hän vitkutteli pelkuruuttaan. Ehkä hän odotti, että Tarja tulisi taas paikalle ja työntäisi häntä eteenpäin. Tarja soitteli hänelle parin päivän välein, ja minä kuulin puheluiden katkelmia: ”No, joko puhuit?… Miksi sinä jahkailet?… Katso nyt, kohta menee oikea hetki ohi.”
Se ”oikea hetki” oli heidän kuvitelmansa minun tietämättömyydestäni. Tarja uskoi edelleen, että minä olin se hiljainen Maria, joka ei aavista mitään. Täytyy myöntää, että se alkoi jo melkein huvittaa minua. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan en tuntenut itseäni uhriksi. Tunsin olevani se ihminen, jolla oli kädessään kortti, jonka olemassaolosta vastapuoli ei tiennyt.
Saara tuntui noina päivinä vaistoavan, että ilmassa oli jotakin pielessä. Hän kiukutteli tavallista enemmän, nukahti huonommin ja kömpi öisin kylkeeni kiinni. Minä vedin hänet syliini, hengitin hänen hiustensa lämmintä lapsentuoksua ja ajattelin: tapahtuipa minun ja Samin välillä mitä tahansa, sinä jäät minun luokseni. Ja katto sinun pääsi päällä pysyy. Sinun isoisoäitisi oli huolehtinut siitä jo ennen kuin sinä synnyit, vaikka ei sitä itse tiennytkään.
Ratkaisu tuli lopulta yllättäen ja arkisesti, kuten meillä kaikki isot asiat tuntuivat tulevan. Lauantaina Tarja ilmestyi meille. Mukanaan piirakoita, kanelin tuoksu ja sama toimelias varmuus äänessään. Istuimme iltapöytään. Lähetin Saaran huoneeseen katsomaan piirrettyjä, ettei hänen tarvitsisi kuulla mitään. Jokin minussa tiesi, että tänään keskustelu käytäisiin. Tarja asetteli piirakan palat liian juhlallisesti, ja hänen katseensa etsi Samin katsetta liian merkitsevästi.
Olin oikeassa.
Tarja laski kuppinsa pöydälle, liitti kätensä yhteen ja katsoi minua sillä ilmeellä, jolla aikuinen katsoo lasta, joka on tehnyt tuhmuuksia ja joka kohta määrätään nurkkaan.
— Maria, hän aloitti pehmeästi. Siinä pehmeydessä oli nykyään ääni, jonka alta minä osasin jo kuulla teräksen. — Meidän pitää puhua vakavasti. Aikuisten tavalla. Me olemme tässä Samin kanssa miettineet… Teillähän ei oikein suju. Emmehän me sokeita ole. Eikä ole mitään järkeä pitkittää ja kiusata toinen toistanne. Parempi erota sovussa nyt, ennen kuin kaikki menee rumaksi.
Minä en sanonut mitään. Katsoin vain häntä. Sami istui pää kumarassa ja nyppi haarukalla piirakan reunaa.
— Asuntohan on, kuten itsekin tiedät, Samin nimissä, Tarja jatkoi, ja minun hiljaisuuteni rohkaisi häntä. Hän luuli sitä hämmentyneisyydeksi. — Minä annoin käsirahan, ja Sami on kantanut lainan. Rehellisesti ajatellen tämä on hänen kotinsa. Mutta emme me mitään petoja ole. Me autamme sinut alkuun. Vuokraat jonkin pienen paikan, saat elämäsi järjestykseen. Saara voisi jäädä isänsä luo, täällä on hänelle hyvä koulu ja kaikki tuttu. Sinä voisit käydä tapaamassa. Näin olisi kaikkien kannalta parasta. Eikö niin, Sami?
— Niin, Sami sanoi hiljaa nostamatta katsettaan lautasesta.
Siinä se siis oli. Täsmälleen sama kuin keittiössä, mutta tällä kertaa suoraan minulle. Tunsin, miten sisälläni nousi kuuma aalto, mutta pakotin hengitykseni tasaiseksi. Rauhallisesti. Hiljaa. Hiljaa minä olin aina osannut olla. Nyt hiljaisuus ei kuitenkaan johtunut heikkoudesta.
— Tarja, sanoin lopulta, ja oma ääneni kuulosti paljon tyynemmältä kuin olin odottanut.