— Helena, tiedäthän sinä, että minulla on töissä juuri nyt vaikea tilanne. Bonuksia ei tullut lainkaan, ja palkkakin maksetaan myöhässä…
Helena kääntyi katsomaan miestään. Mikael istui pää painuksissa. Sellaisina hetkinä hän näytti Helenan silmissä heikolta ihmiseltä, mieheltä, joka ei osannut puolustaa sen paremmin itseään kuin omaa perhettäänkään.
— Hyvä on, Helena sanoi viileästi. — Siinä tapauksessa rakas äitisi selvittäköön omat ongelmansa itse. Minä en tee hänelle enää mitään ilmaiseksi. Niin kuin hän kohtelee minua, niin kohtelen minä häntä. Tuliko selväksi?
Mikael nosti päänsä nopeasti.
— Helena, älä käyttäydy kuin lapsi. Etkö todella voisi edes yhdeksi päiväksi unohtaa loukkauksiasi?
— Loukkauksia? Helena naurahti lyhyesti. — Mikael, äitisi on seitsemän vuoden ajan tehnyt kaikkensa, jotta tuntisin olevani ylimääräinen ihminen teidän perheessänne. Hän soittaa sinulle yhä joka päivä ja kyselee, oletko syönyt, paleletko, tarvitsetko jotakin. Aivan kuin minä en osaisi pitää sinusta huolta. Hän ostaa sinulle sukkia ja alushousuja, vaikka sinulla on vaimo. Hän…
— Hän vain välittää minusta.
— Ei, hän ei vain osaa päästää pojastaan irti! Ja samalla hän yrittää kaikin keinoin murentaa meidän avioliittoamme!
Mikael nousi tuolilta ja tuli vaimonsa luo.
— Helena, pyydän sinua. Kyse on vain yhdestä päivästä. Tee se minun vuokseni.
— En. Helena väisti kauemmas. — Minä en enää esitä onnellista perhettä. Sinun äitisi kohtelee minua kuin vihollista, enkä aio enää hymyillä hänelle väkisin.
Sinä iltana heidän välillään vaihdettiin tuskin sanaakaan. Mikael jäi pitkäksi aikaa keittiöön selaamaan puhelintaan, ja Helena vetäytyi makuuhuoneeseen kirja kädessään. Kun mies lopulta tuli hänen viereensä nukkumaan, Helena oli olevinaan jo unessa.
Seuraavana aamuna Mikael lähti töihin varhain eikä sanonut hyvästejä. Helena teki etätöitä kotona, mutta lounasaikaan mennessä hän ei saanut itseään keskittymään raportteihin millään. Hän tiesi olleensa jyrkkä, mutta samalla hän tunsi, ettei ollut väärässä.
Tuula ei ollut koskaan ottanut häntä perheenjäseneksi. Perhekuvissa anoppi asettui aina niin, että Helena jäi laitaan, tai mieluiten kokonaan kuvan ulkopuolelle. Juhlapäivinä hän muisti poikaansa lahjalla, mutta miniän kohdalla muisti petti muka aina. Kun Helena oli kerran yrittänyt järjestellä heidän yhteisen kotinsa huonekaluja uudelleen, anoppi oli tokaissut: ”Meidän perheessämme ei ole tapana koskea perheen tavaroihin ilman muiden lupaa.” Silti nekin huonekalut oli ostettu Helenan ja Mikaelin yhteisillä rahoilla.
Eikä siinä ollut kaikki. Tuulalla oli tapana ilmestyä paikalle ilmoittamatta ja jäädä tuntikausiksi. Hän saattoi tulla lauantaiaamuna ovikelloa soittaen ja sanoa vain, että ”poikaani tuli ikävä”, minkä jälkeen hän istui heillä iltaan asti. Helenan kanssa hän puhui tuskin lainkaan, ja jos Helena yritti osallistua keskusteluun, anoppi puristi huulensa yhteen ja käänsi katseensa pois.
Puoli kolmen aikaan ovikello soi. Helena vilkaisi ovisilmästä ja jähmettyi. Porraskäytävässä seisoi Tuula, kädessään kukkakimppu.
— Helena, ole kiltti ja avaa. Minun täytyy puhua kanssasi.
Helena avasi oven hitaasti. Anoppi näytti oudolta, melkein vieraalta: hiukset eivät olleet tällä kertaa moitteettomasti asetellut kuten tavallisesti, ja kasvoilla näkyi selvä väsymys.
— Tuula? Onko jotakin sattunut? Mikael ei ole kotona.
— En tullut Mikaelin luo. Tulin sinun luoksesi, anoppi sanoi ja ojensi hänelle kukat.