— Saanko tulla sisään?
Helena väistyi ovelta ja päästi hänet eteiseen. Hän otti kimpun vastaan ja huomasi vasta silloin, millaisia kukkia siinä oli: valkoisia ruusuja, suuria, kalliinnäköisiä ja häkellyttävän kauniita. Tuula ei ollut koskaan aikaisemmin tuonut hänelle kukkia.
— Tulkaa keittiöön, Helena sanoi hetken epäröityään. — Haluatteko teetä?
— Kiitos, Tuula vastasi hiljaa.
He istuutuivat pöydän ääreen sanomatta hetkeen mitään. Helena täytti vedenkeittimen, nosti kaapista kupit ja asetti ne pöydälle. Tuula istui suorassa, melkein jäykkänä, kädet tiukasti sylissään toistensa ympärille kietoutuneina.
Lopulta anoppi rikkoi hiljaisuuden.
— Mikael kertoi, ettet halua auttaa juhlapäiväni järjestelyissä.
— Niin hän kertoi oikein.
— Saanko kysyä, miksi?
Helena pysähtyi keskelle keittiötä ja katsoi Tuulaa pitkään.
— Ihanko tosissanne kysytte? Ettekö te todella ymmärrä?
Tuula ei vastannut.
— Hyvä on, Helena sanoi ja istuutui häntä vastapäätä. — Seitsemän vuotta, Tuula. Seitsemän vuoden ajan olette tehnyt minulle selväksi, etten kuulu tähän perheeseen. Että en ole tarpeeksi hyvä pojallenne. Että olen huono vaimo, huono nainen ja ilmeisesti muutenkin epäonnistunut ihminen. Ja nyt te odotatte, että tulen ilmaiseksi tekemään ruokaa vieraillenne?
— En minä ole koskaan sanonut, että olisit huono ihminen.
— Ettekö? Helena nousi, veti keittiön laatikon auki ja otti sieltä pienen vihkon. — Olen pitänyt kirjaa meidän pienistä ”keskusteluistamme”. Kuunnelkaa vaikka. ”Helena ei osaa laittaa ruokaa niin kuin kunnolliset vaimot.” ”Helena tekee liikaa töitä ja unohtaa perheen.” ”Kunniallisissa perheissä vaimo ei ansaitse miestään enemmän.” ”Helena pukeutuu liian huomiota herättävästi.” Haluatteko, että jatkan?
Tuulan kasvot kalpenivat.
— Minä… en tiennyt, että sinä otat ne noin.
— Millä muulla tavalla ne olisi pitänyt ottaa?
Vedenkeitin napsahti ja alkoi sihistä. Helena kaatoi veden teekannuun, antoi teen hautua hetken ja laski sitten kupin Tuulan eteen.
— Helena, minä tulin pyytämään apua, Tuula sanoi, ja hänen äänensä värähti. — Kutsuin todella paljon ihmisiä, enkä enää tiedä, miten saan kaiken järjestettyä. Jos sinä et auta, minun on peruttava koko juhla. Olen haaveillut siitä niin monta vuotta… siitä, että saisin vihdoin kaikki samaan pöytään.
— Miksi ette pyytänyt apua muilta sukulaisilta? Vaikka Sarilta. Hänhän on teidän kälynne, varmasti hän auttaisi.
— Sari asuu toisella paikkakunnalla. Hän pääsee tulemaan vasta juhlapäivänä.
— Entä naapurit? Ystävät?
Tuula laski katseensa teekuppiin.
— Minulla ei ole enää montaa läheistä ihmistä. Ja ne harvat, jotka ovat jäljellä… hekin ovat jo iäkkäitä.
Helena tarkasteli anoppiaan hiljaa. Seitsemään vuoteen hän ei ollut nähnyt Tuulaa tällaisena. Epävarmana. Pyytävänä. Melkein avuttomana.
— Tiedättekö mitä, Tuula, Helena sanoi viimein hitaasti. — Minä voin auttaa teitä. Mutta vain yhdellä ehdolla.
Tuula kohotti päänsä.
— Millä ehdolla?
— Pyytäkää minulta anteeksi. Kaikista näistä vuosista. Siitä, ettette hyväksynyt minua perheeseen. Siitä, että nöyryytitte minua muiden kuullen. Siitä, että yrititte kääntää Mikaelia minua vastaan.
Keittiöön laskeutui pitkä, painava hiljaisuus. Tuula puristi teekuppia vapisevin sormin.
— Minä… Hän nielaisi, vaikeni ja aloitti uudelleen. — Pyydän anteeksi, Helena. Olin väärässä. Pelkäsin menettäväni poikani, ja siksi… siksi kohtelin sinua niin pahasti. Anna minulle anteeksi.
Sanat tulivat hiljaa, melkein pelkkänä kuiskauksena.