— En aio tehdä äitisi eteen yhtään mitään ilmaiseksi! Niin kuin hän kohtelee minua, niin minäkin kohtelen häntä. Onko se nyt selvä?
Helena nosti katseensa tietokoneen näytöltä, kun Mikael ilmestyi keittiön ovelle. Jo miehen ilmeestä näki, ettei asia ollut pieni eikä miellyttävä. Mikael jäi seisomaan ovenpieleen ja siirteli levottomana painoaan jalalta toiselle, aivan kuin koulupoika rehtorin kanslian edessä.
— Mitä nyt? Helena kysyi ja sulki samalla kannettavansa.
Mikael tuli pöydän ääreen ja istahti häntä vastapäätä. Hänen kätensä eivät pysyneet paikallaan hetkeäkään.
— Helena… äidillä on pian syntymäpäivä. Hän täyttää kuusikymmentä. Hän haluaa järjestää kunnon juhlat, kutsua kaikki sukulaiset ja ystävät…
Helena tunsi, kuinka jokin hänen sisällään kiristyi. Aina kun anoppi nousi puheeksi, siitä seurasi harvoin mitään hyvää.
— Ja?
— Hän tarvitsisi apua järjestelyissä. Tiedäthän, pöytien kattamista, salaattien tekemistä, lämpimän ruoan valmistamista… Ei hän selviä siitä kaikesta yksin.
Helena nojautui tuolinsa selkänojaa vasten. Seitsemän vuotta aiemmin, kun Mikael oli ensimmäisen kerran vienyt hänet äitinsä luo, Tuula oli ottanut tulevan miniänsä vastaan jäätävän kohteliaasti. “Ei hän ole meidän piireistämme”, Helena oli silloin kuullut suljetun oven takaa. Siitä hetkestä lähtien heidän välinsä olivat vain menneet huonompaan suuntaan.
Tuula, entinen äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, piti itseään sivistyneenä ihmisenä ja suhtautui Helenaan ylhäältä päin. Helena työskenteli IT-yrityksessä ja ansaitsi enemmän kuin miehensä, mutta anopin silmissä se ei tehnyt hänestä yhtään arvokkaampaa. Päinvastoin. “Kunnollisten perheiden tytöt ovat kotona lasten kanssa eivätkä rakenna uraa”, Helena oli saanut kuulla useammin kuin kerran.
Eikä Tuula ollut koskaan antanut anteeksi sitäkään, että hänen poikansa oli muuttanut vaimonsa luo sen sijaan, että olisi tuonut tämän lapsuudenkotiinsa. “Minä asun täällä yksin, eikä hän välitä minusta lainkaan”, Tuula valitti kaikille, jotka vain suostuivat kuuntelemaan.
— Miksi minun pitäisi auttaa naista, joka on vihannut minua ensimmäisestä päivästä lähtien? Helena kysyi.
Mikael huokaisi raskaasti.
— Ei hän sinua vihaa. Hänen on vain… vaikea hyväksyä, että minä olen aikuinen.
— Mikael, hän sanoi tätisi kuullen, että sinun olisi ollut parempi mennä naimisiin Sari Virtasen kanssa. Minun kuulteni! Ja kun yritin vastata, hän ilmoitti, ettei heidän perheessään ole tapana väittää vanhemmille ihmisille vastaan.
— Äiti osaa joskus olla vähän turhan suorasukainen…
— Turhan suorasukainen? Helena nousi pöydästä. — Hän on sanonut minua pyrkyriksi, joka on seonnut rahasta. Naapureille hän väitti, etten pidä sinusta huolta, koska paitasi oli ryppyinen. Hän…
— Riittää! Mikael keskeytti. — Minä tiedän, ettei teidän välinne ole kunnossa. Mutta hän on minun äitini. Ja hän täyttää kuusikymmentä. Hän on kutsunut kolmekymmentä ihmistä, eikä hän mitenkään hoida kaikkea omin käsin.
— Miksi hän sitten kutsuu niin paljon väkeä, jos ei pysty järjestämään juhlia?
— Kutsut on jo lähetetty. Merkkipäivää ei voi noin vain perua.
Helena käveli keittiössä edestakaisin ja pysähtyi lopulta ikkunan viereen.
— Tilatkoon pitopalvelun. He hoitavat kaiken alusta loppuun.
— Siihen tarvitaan rahaa, ja äidin eläke on pieni.
— Hänellä on poika. Poika, joka voi maksaa äitinsä juhlat.
Mikael avasi suunsa vastatakseen ja lausui hiljaa hänen nimensä.