Tästäkin ”menetyksestä”. Ethän sinä ole tähän astikaan juuri vaivautunut olemaan hänen elämässään mukana.
Mika jäi seisomaan suu raollaan. Sanoja ei löytynyt, vaikka kasvot kertoivat, että totuus osui arkaan paikkaan. Seuraavassa hetkessä hän alkoi paiskoa tavaroitaan laukkuun raivokkaasti, repi vetoketjua kuin olisi halunnut kiskoa sen irti koko kankaasta.
Jokainen nykäisy ja raskas puuskahdus oli kuin tarkoituksella heitetty haaste. Laura ei kuitenkaan enää tarttunut siihen. Hän istui hiljaa ja katseli, kuinka Mika penkoi hyllyjä ja työnsi vaatteita laukkuun välittämättä siitä, mitä putosi lattialle.
— Kyllä sinä vielä näet… sinä kadut tätä vielä… — Mika mutisi hampaidensa välistä. — Sinä tulet kuitenkin takaisin pyytämään minua…
Hetkeä myöhemmin ulko-ovi pamahti kiinni. Asuntoon laskeutui hiljaisuus, niin syvä ja puhdas, että Laura huomasi ensimmäistä kertaa vuosiin hengittävänsä kunnolla. Sari istui yhä häntä vastapäätä. Hänen silmänsä olivat suuret ja järkyttyneet.
— Laura… mitä ihmettä täällä oikein tapahtui? hän kysyi matalalla äänellä, kun Laura palasi pöydän ääreen.
Laura huokaisi pitkään ja kertoi kaiken. Hän kertoi, miten Mika oli jo kuukausia muka etsinyt töitä, vaikka todellisuudessa makasi päivät sohvalla. Miten viimeisetkin rahat olivat menneet olueen eikä ruokaan. Miten mies katosi iltaisin omille teilleen ja ilmestyi kotiin vasta aamuyöstä. Miten he olivat jo pitkään eläneet samojen seinien sisällä enemmän naapureina kuin perheenä. Miten Laura oli päivästä toiseen laskenut kolikoita ja miettinyt, riittäisikö raha vielä seuraavaan kauppareissuun. Hän kertoi myös sen, että Emma oli alkanut hävetä äitinsä nuhjuista ulkonäköä.
Ja kaikkein kipeimmän asian Laura sanoi vasta lopuksi: hän oli pelännyt katsoa itseään peilistä jo pitkään. Ei ryppyjen vuoksi, ei iän takia, vaan siksi, että peilistä katsoi takaisin epätoivoinen ihminen.
Sari kuunteli keskeyttämättä. Kertaakaan hän ei puhunut päälle. Hänen katseensa muuttui hetki hetkeltä vakavammaksi, ja poskipäät kiristyivät. Sitten hän sanoi äkkiä, täysin odottamatta:
— Muuta minun luokseni.
Laura ei ensin edes ymmärtänyt sanoja.
— Minne…?
— Minun luokseni, Sari toisti rauhallisesti. — Tampereelle. Tuomas etsii juuri nyt kirjanpitäjää. Ei ketä tahansa, vaan ihmistä, joka oikeasti osaa työnsä ja jolla on kokemusta. Sinä olet juuri sellainen. Hän tarvitsee sinua.
— Sari… — Laura hämmentyi. — Mutta miten minä muka… Minullahan on täällä…
— Mitä sinulla täällä on? Sari kysyi pehmeästi, mutta suoraan. — Mika? Ei enää. Vanhempasi? Heitä ei ole. Työpaikkasi? Itsehän sanoit, ettei siellä ole minkäänlaista tulevaisuutta.
— Mutta Emma… Hänen koulunsa on täällä. Ja ystävät.
Sari laski kätensä Lauran käden päälle.
— Puhut hänen kanssaan. Selität kaiken rehellisesti. Sinä olet hyvä äiti, Laura. Emma luottaa sinuun. Jos sinä näet muutossa mahdollisuuden, hänkin oppii näkemään sen. Lapset uskaltavat joskus astua uuteen paljon helpommin kuin aikuiset.
Laura veti taas syvään henkeä. Niin. Mikä häntä oikeastaan enää piti tässä paikassa kiinni?
Lauantaiaamuna Helenan puhelinsoitto räjäytti rauhan rikki jo ennen puoltapäivää.
— Laura! Mitä sinä olet tehnyt Mikalle? Hän tuli tänne ja sanoo, että sinä heitit hänet ulos! Sinun on päästettävä hänet heti takaisin! Hän on sinun miehesi, kuuletko? Heti!
Laura istui keittiössä, piti puhelinta korvallaan ja kuunteli rauhallisesti syytösten vyöryä.
— Ja tiedätkö mitä! Helena kirkui hetken päästä. — Me viemme sinulta vielä sen asunnonkin! Mika saa siitä osansa, se kuuluu hänelle!
Lauran huulille nousi vaimea, lähes väsynyt hymy. Tätä hän oli osannut odottaa.
— Helena, asunto on minun. Se oli isäni asunto. Teidän kannattaisi ehkä perehtyä lakiin ennen kuin alatte uhkailla.
— Mutta… mutta… — Helena takelteli, eikä löytänyt enää kunnollisia sanoja.
— Siksi teidän on aivan turha pelotella minua. Toivotan onnea Mikan kanssa.
Uutta vuotta Laura ja Emma juhlivat hiljaa kahdestaan. Mutta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen se hiljaisuus ei tuntunut tyhjältä, vaan onnelliselta. He ostivat jopa pienen purkin kirjolohen mätiä, pienen ylellisyyden, johon Laura ei ollut raaskinut käyttää rahaa vuosiin. Emma juoksi uudessa puserossaan huoneesta toiseen, nauroi ja sytytti tähtisädetikkuja keittiön ikkunan ääressä.
— Äiti, äiti, mennään ulos katsomaan raketteja! tyttö pyysi ja veti Lauraa hihasta.
He astuivat kirpeään talvi-ilmaan. Tuore lumi narskui jalkojen alla, ja taivas leimahteli värikkäistä ilotulituksista. Emma katsoi valoja silmät säihkyen, aivan kuin koko maailma olisi viimein kääntänyt kasvonsa heitä kohti.
Laura katseli tytärtään ja ajatteli:
Tämän vuoksi kaikki oli kannattanut kestää. Ja juuri tämän vuoksi on aika muuttaa kaikki.
Loppiaisen jälkeen Laura meni työpaikallaan suoraan esimiehensä huoneeseen ja laski irtisanomisilmoituksen pöydälle.
— Oletko aivan varma? esimies kysyi.
— Olen, Laura vastasi.
Samalla hänen sisällään levisi keveys, kuin hän olisi pitkän ja raskaan taipaleen jälkeen saanut riisua jalastaan painavat, märät saappaat.
Avioero Mikan kanssa hoitui lopulta yllättävän nopeasti. Mika yritti kyllä nostaa metelin, vaati rahaa ja uhkaili milloin milläkin. Mutta laki oli Lauran puolella, eikä vanhoilla huudoilla ollut enää samaa valtaa kuin ennen.
Keväällä Laura myi asunnon. Hän ja Emma pakkasivat elämänsä laatikoihin, nousivat junaan ja matkustivat Tampereelle, kaupunkiin, jossa ovia tuntui olevan enemmän kuin seiniä. Sari auttoi heitä löytämään viihtyisän kodin uudelta, rauhalliselta alueelta. Hän järjesti myös yhteyden työpaikkaan, jossa Laura sai hyvän toimen ja palkan, jollaisesta hän ei aiemmin ollut uskaltanut edes haaveilla.
Emma aloitti uudessa koulussa ja yllätti äitinsä täysin. Tyttö sopeutui nopeasti, löysi ystäviä ja nauroi jo kuukauden kuluttua puhelimessa useammin kuin oli nauranut entisessä kodissa kokonaisiin vuosiin.
Laura puolestaan huomasi, ettei hänen tarvinnut enää laskea jokaista senttiä. Hän ei odottanut palkkapäivää kuin pelastusta eikä säpsähtänyt joka kerta, kun puhelin soi. Ennen kaikkea hänen ei tarvinnut enää pelätä anopin soittoja, sillä Helena ei ollut enää osa hänen arkeaan.
Monen vuoden jälkeen Laura osti itselleen uuden toppatakin ja lämpimän pipon. Hän hankki myös kunnolliset talvikengät, sellaiset, joissa varpaat eivät palelleet. Iltaisin Laura ja Emma kävelivät käsi kädessä kaupungin valaistuilla kaduilla.
Ja molemmat tunsivat saman asian: elämä oli viimein alkanut näyttää valoisalta. Oikealta. Heidän omaltaan.