Lopulta Laura raahautui makuuhuoneeseen, vaihtoi yövaatteet päälleen ja kömpi peiton alle. Uni vei hänet mukanaan melkein saman tien.
Se uni oli outo. Harmaa, painava ja kolea kuin marraskuinen sade, joka ei lopu millään. Siinä vilahtelivat Mika, tämän äiti, joukko tuntemattomia kasvoja ja sekavia ääniä. Joku huusi, joku vaati, joku komensi. Kädet heiluivat ilmassa, sanat menivät ristiin, eikä Laura saanut mistään otetta. Aluksi kaikki oli vain sekavaa hälyä, mutta vähitellen tunnelma muuttui uhkaavaksi.
Hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtumassa, ennen kuin kuuli äkkiä kovan pamahduksen.
Ei unessa.
Vaan oikeasti.
Laura säpsähti hereille sydän kurkussa. Kello oli neljä aamuyöllä. Keittiöstä kantautui kolinaa, lasin helinää ja epämääräistä rymistelyä. Hän nousi vuoteesta, asteli paljain jaloin käytävän poikki ja työnsi keittiön oven auki siristellen silmiään kirkasta valoa vasten.
Keittiönpöydän päällä retkotti vieras mies, kädet levällään, aivan kuin hän olisi aikonut jäädä siihen nukkumaan aamuun asti. Mika istui pöydän vieressä kasvot punaisina, katse sameana ja niin juovuksissa, että hädin tuskin pysyi tuolillaan. Samalla hän lapioi suuhunsa jääkaapista kaivettuja ruokia — niitä samoja, joita Laura oli säästellyt tarkasti palkkapäivään saakka.
— Mitä sinä siinä seisot? Mika mutisi nähdessään vaimonsa. — Meillä on vieraita…
— Mitä vieraita, Mika? Kello on neljä aamulla! Laura havahtui lopullisesti. — Mitä täällä oikein tapahtuu?
Mika yritti nousta, mutta horjahti saman tien ja lysähti takaisin tuolille.
— Älä nyt ala huutaa… kohta on uusivuosi… ota rennommin…
— Sinun kanssasi tässä onkin helppo ottaa rennosti, Laura sanoi hampaidensa välistä ja pakotti itsensä pysymään koossa.
Silloin jokin hänen sisällään napsahti. Ikään kuin ohut lanka, joka oli liian kauan pitänyt kaiken kasassa, olisi vihdoin katkennut.
Laura astui pöydän luo, tarttui tuntematonta miestä takin hihasta ja kiskoi tämän lähes raahaten eteiseen. Ulko-ovi kolahti rappukäytävään, ja Mika hätkähti ääntä.
— Mitä sinä oikein teet… hän ärähti epäuskoisena.
— Kohta näet.
Laura kääntyi, meni miehensä luo ja työnsi myös hänet eteiseen ystävänsä perässä.
Mika yritti vastustella, mutta yritys jäi heikoksi. Alkoholi oli vienyt hänen jaloistaan voimat.
— Mene nukkumaan minne haluat. Portaikkoon, kaverisi luo, kadulle — aivan sama minulle.
— Sinä… Mika aloitti kiroillen.
Mutta ovi pamahti jo kiinni hänen nenänsä edestä.
Laura jäi hetkeksi seisomaan eteisen keskelle. Hän tuijotti ovea eikä oikein käsittänyt, että oli todella tehnyt sen. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi keittiöön, keräsi pöydältä tähteet, heitti tyhjät pullot roskiin ja keitti itselleen kupillisen vahvaa, kuumaa teetä.
Unesta ei ollut jäljellä jälkeäkään. Hän istui hiljaa pöydän ääressä ja katseli ikkunasta ulos. Katu oli lumen peitossa, valkoinen ja tyyni. Lumi oli peittänyt kaupungin likaisuuden, loskan ja harmauden alleen kuin joku olisi yön aikana vetänyt kaiken päälle puhtaan lakanan.
Jossain vaiheessa Laura huomasi, että taivas alkoi jo vaaleta. Oli aika valmistautua töihin.
Kun hän myöhemmin sulki kotioven takanaan, Mikaa ei näkynyt enää missään. Ensimmäistä kertaa elämässään Laura huomasi, ettei asia kiinnostanut häntä lainkaan.
Perjantain työpäivä meni ohi lähes huomaamatta. Laura teki tehtävänsä tarkasti ja ripeästi, piti ajatuksensa koossa ja päätti, ettei jäisi toimistolle minuuttiakaan pidempään kuin oli pakko. Hän halusi saada kaiken valmiiksi ajallaan.
Päivän päätteeksi esimiehet kokosivat koko osaston yhteen ja ilmoittivat:
— Kiitos kaikille hyvästä työstä. Vuodenvaihteen kunniaksi maksetaan bonus.
Kun rahat ilmestyivät Lauran tilille, hän tuijotti summaa pitkään uskomatta silmiään. Se oli kaksinkertainen siihen nähden, mitä hän oli odottanut. Hän painoi kätensä suulleen, koska tunsi kyynelten nousevan silmiinsä — ei surusta, vaan ilosta ja valtavasta helpotuksesta.
Samassa puhelin värähti hänen kädessään.
Soittaja oli Sari, hänen vanha ystävänsä, jota Laura ei ollut nähnyt kahteen vuoteen. Seitsemän vuotta aiemmin Sari oli lähtenyt työmatkalle, tavannut siellä miehen, eikä kukaan ollut arvannut, että hän jäisi sille tielle. Hän oli mennyt naimisiin, saanut pojan ja rakentanut elämänsä kauas, mutta Lauraa hän ei ollut unohtanut koskaan.
— Laura, olen kaupungissa! Vain kolme päivää. Nähdäänkö?
Laura hymyili ja vastasi miettimättä hetkeäkään:
— Tule tänä iltana minun luokseni.
Kun Mika vihdoin illalla suvaitsi palata kotiin, hän oli selvästi varautunut näkemään vaimonsa katuvaisena. Ehkä itkemässä. Ehkä pyytämässä anteeksi. Ehkä anelemassa, että hän antaisi yön tapahtumat anteeksi. Hän oli jo valmiiksi järjestänyt kasvoilleen ankaran, loukatun ilmeen.
Mutta oven avattuaan hän näki jotain aivan muuta.
Keittiössä istuivat Laura ja Sari. He nauroivat, juttelivat ja joivat viiniä.
Mikan kasvot lehahtivat punaisiksi.
— Mitä tämä on? Mitä sinä kuvittelet tekeväsi? hän karjaisi tuttuun tapaansa. — Mitä minä olen sanonut vieraista ihmisistä minun kodissani? Minkälaisen shown sinä olet tänne järjestänyt?
Sari jäi paikoilleen lasi kädessään eikä selvästikään ymmärtänyt, mitä oli meneillään. Hän käänsi kysyvän katseen ystäväänsä.
Laura huokaisi hiljaa, laski oman lasinsa pöydälle ja puhui rauhallisesti:
— Mika… minä olen niin väsynyt sinuun. Ihan oikeasti. Sinuun ja sinun äitiisi.
Hän katsoi miestään suoraan silmiin.
— Sanotaanhan sitä, että uusi vuosi, uusi elämä, Laura jatkoi pienen tauon jälkeen. — Minä jätän sinut, Mika. Pakkaa tavarasi ja häivy minun asunnostani.
Mika räpytteli silmiään kuin sanat eivät olisi millään suostuneet menemään perille.
— Mitä sinä oikein höpiset? hän kysyi, mutta suupieleen nousi pian pilkallinen virne. — Hyvä on, minä pakkaan. Mutta sinä tulet vielä katumaan tätä. Entä tyttäresi? Miten hän muka kasvaa ilman isää? Oletko ajatellut sitä?
Laura naurahti kuivasti.
— Minun tyttäreni? Nytkö sinä muistit Emman? No… parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.
Hän nousi tuolilta ja nyökkäsi kohti ovea.
— Älä sinä hänestä huolehdi. Hän kyllä selviää.