Kaarina oli aina pitänyt itseään naisena, joka ei hätkähtänyt vähästä. Kahdenkymmenen vuoden mittainen, kaikin puolin tavallinen avioliitto Tapanin kanssa oli opettanut hänelle monenlaisia selviytymistaitoja: hän osasi arvioida keittoon tarvittavat ainekset ilman vaakaa, paikata vuotavan hanan netistä löytyneen ohjevideon avulla ja hymyillä anopilleen niin vakuuttavasti, että ulkopuolinen olisi voinut luulla tämän lausuvan pelkkiä kohteliaisuuksia.
Tosin Anneli Korhonen ei ollut koskaan erityisemmin hemmotellut miniäänsä kauniilla sanoilla.
Kaikki sai alkunsa eräänä lauantaina, jolloin Kaarina täytti neljäkymmentäviisi. Tapani ojensi vaimolleen lahjaksi korvakorut, heidän tyttärensä lähetti onnittelukortin toiselta paikkakunnalta, ja Anneli Korhonen päätti kunnioittaa päivää saapumalla paikalle henkilökohtaisesti.
Anoppi asteli sisään beigenvärisessä jakkupuvussa, korkeissa koroissa ja hiukset huolellisesti aseteltuina. Kampausta hän kutsui ylpeänä omaksi ”tavaramerkkityylikseen”. Kuudenkymmenenkahdeksan vuoden iästään huolimatta Anneli näytti omasta mielestään enintään viisikymmentäviisivuotiaalta, eikä hän unohtanut mainita sitä aina, kun siihen tarjoutui pienikin tilaisuus.
— Kaarina-kulta, paljon onnea syntymäpäivänäsi, rakas, hän lausui ja ojensi miniälleen mytyn.
Jo pelkkä paketointi olisi ansainnut oman huomionsa. Lahjaa ei ollut kääritty värikkääseen paperiin eikä sujautettu juhlavasti koristeltuun lahjakassiin. Se oli verhottu viime torstain sanomalehteen.
— Kiitos, äiti, Kaarina sanoi ja otti nyytin varovasti vastaan molemmin käsin.
— Avaa nyt ihmeessä. Minä valitsin sen ihan sinua ajatellen.
Kaarina irrotti sanomalehtikääreen.
Sen alta paljastui aamutakki.
Flanellinen.
Se oli täysin muodoton, enemmänkin perunasäkin kuin vaatekappaleen näköinen. Värisävyä olisi parhaiten kuvannut sana kuihtunut. Harmaanlilalle kankaalle levittäytyi valtavia, haalistuneita ruusuja. Napit olivat suuren kolikon kokoiset, ja leveisiin taskuihin olisi halutessaan voinut piilottaa vaikka pienen vesimelonin.
Tapani rykäisi vaivautuneesti.
— Äiti, mikä tämä oikein on?
— Aamutakki, Tapani. Hyvä ja lämmin. Aitoa flanellia, luonnonmateriaalia. Juuri tällaista Kaarina tarvitsee tässä iässä. Eiköhän hänen ole jo aika lakata kulkemasta kotona niissä silkkisissä rievuissaan. Ei hän mikään tyttönen enää ole.
Kaarina katseli hetken aamutakkia sanomatta mitään. Sitten hän kohotti katseensa Anneli Korhoseen. Sen jälkeen hänen silmänsä palasivat vielä kerran kankaan kalpeisiin kukkiin.
Ja aivan yllättäen hän hymyili.
Ei väkinäisesti, vaan aidosti.
— Onpa erinomainen lahja, äiti. Tätä minä käytän varmasti.
Anneli räpäytti silmiään hämmentyneenä. Hän oli selvästi varautunut johonkin aivan toisenlaiseen reaktioon. Ehkä loukkaantumiseen. Tai edes punastumiseen ja kiusaantuneeseen vaikenemiseen.
Mutta Kaarina taitteli aamutakin siististi kokoon, silitti lempeästi kädellään haalistuneita ruusuja ja vei lahjan kaappiin.
Tapani odotti, kunnes hänen äitinsä oli lähtenyt. Vasta sitten hän kurkisti varovasti makuuhuoneeseen.
— Oletko sinä varmasti kunnossa?
— Täysin, Kaarina vastasi rauhallisesti ja siirteli samalla henkareita tangolla.
— Ymmärräthän sinä, että hän teki tuon tahallaan?
— Tietenkin ymmärrän.
— No?
— No sitä, että minulla on nyt suunnitelma.
Tapani tunsi tuon äänensävyn liiankin hyvin. Se oli hiljainen, tasainen ja melkein hellä, mutta siinä väreili tuskin havaittava vaaran vivahde. Samanlainen hiljaisuus laskeutuu juuri ennen kuin kiehuva teekannu alkaa viheltää korvia vihlovasti.
— Millainen suunnitelma?
— Näet kyllä pian.
Mies ei kysynyt enempää. Kahdenkymmenen yhteisen vuoden aikana hän oli oppinut, että tietyissä tilanteissa lisäkysymykset olivat paitsi turhia myös mahdollisesti epäviisaita.
Kului viikko.
Keskiviikkoiltana Anneli Korhonen soitti pojalleen.
— Tapani, minä tulen lauantaina teille ystävieni kanssa. Haluan näyttää heille uuden remonttinne. Johanna tulee, samoin Olavi Korhonen vaimonsa kanssa… Muistathan sinä Olavi Korhosen? Sen, joka ajaa kalliilla autolla.
Tapani muisti kyllä.
Olavi Korhonen oli hammaslääkäri, joka oli aikoinaan asentanut Anneli Korhoselle laminaatit hampaisiin. Sen jälkeen anoppi oli jostain syystä päättänyt, että he olivat lähes läheisiä ystäviä. Olavin vaimoa Johannaa hän kutsui nykyään jokaiseen tilaisuuteen, jota piti omasta mielestään riittävän merkittävänä.
— Äiti, tämä lauantai ei oikein sovi…
Anneli Korhonen ei kuitenkaan antanut poikansa vastaväitteelle tilaa, vaan keskeytti hänet saman tien.