Uusivuosi oli jo ovella. Senhän piti merkitä uutta alkua, uusia mahdollisuuksia, ehkä jotakin kevyempääkin.
Silti Laura tiesi sisimmässään, ettei hän uskonut siihen itsekään. Vuodenvaihde ei muuttaisi mitään paremmaksi. Päinvastoin, jokin hänessä kuiskasi, että vaikeudet vain kasautuisivat entistä raskaammiksi.
Työpäivä vei häneltä vähitellen kyvyn ajatella muuta. Hän naputti tekstiä koneelle, järjesti papereita pinoihin, vastasi puheluihin ja siirtyi tehtävästä toiseen kuin automaattiohjauksella. Ulospäin hän teki kaiken niin kuin ennenkin. Mutta jossakin rinnan alla eli yhä aamun katkeruus, se Emman sammunut katse, joka ei suostunut lähtemään mielestä.
Lounastauon koittaessa Laura antoi itselleen viimein luvan istahtaa. Hän avasi eväsrasian, jossa oli pelkkää pastaa, ja päästi pitkän, väsyneen henkäyksen. Haarukka ehti tuskin hänen käteensä, kun puhelin värähti pöydällä. Soittajana oli Emma.
— Äiti… tytön ääni kuului hiljaisena ja varovaisena, aivan kuin hän olisi jo valmiiksi valmistautunut pettymykseen. — Minä vain ajattelin kysyä…
— Tietenkin, rakas, Laura sanoi niin nopeasti, ettei Emma ehtinyt päättää lausettaan. — Lähetän sinulle rahat. Lippuun ja popcorniinkin. Mene vain ystäviesi kanssa.
Linjan toisessa päässä tuli sekunnin mittainen hiljaisuus. Se tuntui Lauran korvissa valtavalta, melkein kivuliaalta. Ikään kuin Emma ei olisi uskaltanut uskoa kuulemaansa.
— Äiti! Voi äiti, kiitos! Minä… minä kerron sitten ihan kaiken!
Laura kuuli, kuinka tyttären ääneen palasi se tuttu, kirkas ilo, jota hän ei ollut kuullut aikoihin. Se helähti kevyenä ja lämpimänä, kuin jokin vanha valo olisi hetkeksi syttynyt uudelleen.
— Pidä hauskaa, pupuseni. Kaikki menee hyvin.
Puhelun päätyttyä Laura avasi saman tien pankkisovelluksen. Tilillä näkyvä summa oli naurettavan pieni, melkein loukkaavan pieni. Hän ei silti empinyt. Hän näppäili Emman tiedot ja siirsi rahat. Viimeiset, mitä hänellä oli.
Sitten hän katsoi surumielisesti eväitään: pastaa ilman lihapullia, ilman salaattia, ilman mitään ylimääräistä. Yllättäen hänen sisälleen levisi kuitenkin kevyt helpotus. Aivan kuin hän olisi sillä yhdellä elokuvalipulla ostanut tyttärelleen pienen palasen tavallista lapsuutta.
Iltaan mennessä kaupunki hautautui lumeen. Hiutaleet putosivat taivaalta suurina, pehmeinä rykelminä, kuin vanhoissa kotimaisissa elokuvissa, mutta tunnelmassa ei ollut mitään juhlavuutta. Liikenne takkuili, bussit matelevat teitä pitkin kuin väsyneet etanat, ja pysäkeillä ihmiset värjöttelivät hartiat korvissa.
Laura seisoi omalla pysäkillään lähes kaksikymmentä minuuttia. Kengät kastuivat, sormet kangistuivat, kylmä hiipi takin läpi ihoon asti. Kun bussi viimein ilmestyi mutkan takaa, ihmisjoukko syöksähti ovia kohti kuin pelastusta hakien. Laura onnistui vaivoin tunkeutumaan sisään. Hän jäi puristuksiin metallisen tangon viereen niin tiukasti, ettei pystynyt kunnolla edes vaihtamaan asentoa.
Juuri silloin puhelin alkoi soida. Näytöllä luki Helena. Mikan äiti osasi aina valita hetken, jolloin soitto osui mahdollisimman hankalaan paikkaan. Laura sulki silmänsä hetkeksi ja nielaisi huokauksen. Ei nyt. Ei juuri nyt.
— Haloo… hän sai sanottua ja yritti pidellä puhelinta niin, ettei se luiskahtaisi tungoksen jalkoihin.
— Laura, en vie aikaasi kauan, Helena ilmoitti heti alkuun. — Ennen pyhiä pitää tehdä kunnollinen joulusiivous. Tulet meille siivoamaan. Mika sanoi, että olet viikonloppuna vapaana.
Puhelin oli vähällä pudota Lauran kädestä. Hän puristi sitä entistä kovemmin.
Hetkeksi hän jähmettyi kokonaan.
Se viikonloppu oli viimeinen ennen vuodenvaihdetta. Laura oli luvannut Emmalle, että he koristelisivat kodin, laittaisivat kuusen pystyyn ja leipoisivat yhdessä pikkuleipiä. Ei siksi, että heillä olisi ollut paljon rahaa, vaan siksi, että edes vähän juhlan tuntua saataisiin aikaan.
— Helena, minulla on… omia suunnitelmia. Emman kanssa me ajattelimme…
— Omat suunnitelmasi ehtivät odottaa! Helena katkaisi terävästi. — Minä olen jo vanha ihminen, en jaksa sellaista. Sinun velvollisuutesi on auttaa meitä.
Laura puri hampaansa yhteen, ettei sanoisi mitään liian terävää. Hän tiesi varsin hyvin, ettei kyse ollut pelkästä iästä. Helena poltti lakkaamatta, ja jatkuva tupakanhimo oli vienyt häneltä hengityksen niin, että jo asunnossa käveleminen sai hänet puuskuttamaan.
— Puhutaan tästä myöhemmin…
— Ei tässä ole mitään puhuttavaa. Asia on sovittu. Odotan sinua lauantaina.
Puhelu katkesi ennen kuin Laura ehti vastata. Hän jäi tuijottamaan puhelimen pimeää näyttöä, vaikka ei oikeastaan nähnyt sitä. Bussi nytkähti, joku tönäisi häntä selästä, ja hän joutui tarttumaan kaiteeseen molemmin käsin pysyäkseen pystyssä. Takaisin soittaminen oli mahdotonta; hän seisoi puoliksi yhdellä jalalla, ihmismassan puristamana kuin ruuvipenkkiin.
Kotiin Laura pääsi myöhään. Hän oli läpikotaisin väsynyt, kylmästä kangistunut ja aivan tyhjäksi puristettu. Mutta heti kun hän avasi ulko-oven, Emma juoksi häntä vastaan. Tytön kasvot hehkuivat, posket olivat innostuksesta punaiset ja silmissä paloi ilo, jota Laura olisi voinut katsella loputtomiin.
— Äiti! Se oli ihan mahtavaa! Ja siellä oli yksi kohta, joka oli niin hauska… Emma pulputti hengästymättä ja veti samalla äitiään keittiötä kohti. — Minä lämmitin ruoan! Istu tähän! Tässä on sinun mukisi! Äiti, se oli oikeasti ihan paras!
Laura katsoi tytärtään väsynein silmin, mutta sydämen ympärillä oleva jää tuntui sulavan hiukan. Emma oli onnellinen. Sillä hetkellä millään muulla ei ollut suurempaa merkitystä. Laura silitti tytön olkapäätä, kuunteli hänen katkonaisia ja innokkaita selostuksiaan ja hymyili, vaikka voimat olivat jo lähes lopussa.
Mikaa ei näkynyt missään, vaikka seinäkello näytti kahdeksaa. Laura ei edes hämmästynyt. Siitä oli tullut heidän elämässään jo niin tavallista, ettei siihen jaksanut enää reagoida.
Hän sanoi vain hiljaa tyttärelleen:
— Pääasia, että sinulla oli hyvä päivä, kulta.
Emma juoksi hetken kuluttua omaan huoneeseensa soittamaan ystävälleen. Seinän läpikin Laura kuuli hänen heleän naurunsa, sen naurun, joka oli viime aikoina käynyt yhä harvinaisemmaksi.
Laura korjasi hitaasti illallisastiat pois, huuhtoi mukit ja pyyhki pöydän. Jokainen liike tuntui raskaalta. Uupumus painoi hänen hartioitaan kuin märkä, raskas takki.