— Ennen pyhiä pitää tehdä kunnollinen joulusiivous. Tule siivoamaan meille. Mika sanoi, että sinulla on viikonloppuna vapaata.
— Helena, minulla olisi… omia suunnitelmia. Emman kanssa me ajattelimme…
— Omiasi ehdit tehdä myöhemminkin! — Helena keskeytti terävästi. — Minä olen jo vanha, enkä jaksa enää kaikkea. Sinun velvollisuutesi on auttaa meitä.
Laura heräsi kuudelta, kuten joka aamu. Hän nousi varovasti, liikkui varpaillaan, ettei herättäisi tytärtään Emmaa, ja hiipi keittiöön. Vedenkeittimen napsahdettua päälle hän otti puhelimen käteensä sillä välin, kun vesi alkoi lämmetä.
Viimeiset kolme kuukautta olivat alkaneet täsmälleen samalla tavalla. Laura avasi pankkisovelluksen ja laski, montako päivää palkkapäivään vielä oli. Tilillä ei ollut juuri mitään, ja seuraava palkka tulisi vasta seuraavalla viikolla.
Hän laski puhelimen pöydälle, puhalsi ilmaa hitaasti ulos ja nojasi kämmenillään ikkunalautaan. Keittiön tuolilla lojui Emman vanha kouluneuletakki, jonka hihan Laura oli edellisenä iltana parsinnut huolellisesti. Tyttö oli jo melkein kasvanut siitä ulos, mutta uusi vaate tuntui kaukaiselta, lähes mahdottomalta haaveelta.
Eilen koulumatkalta palatessa Emman talvikenkä oli revennyt. Pohja oli yksinkertaisesti auennut irti. Laura oli huomannut, miten tytär yritti peittää rikkoutunutta kohtaa, ettei äiti tulisi surulliseksi.
Illalla he seisoivat jo lähimmässä kenkäkaupassa. Laura etsi halvimman mahdollisen parin, mutta sellaisen, joka olisi lämmin ja uusi.
— Äiti, miksi? Kyllä minä näillä vielä voin kävellä…
— Et voi, kulta. Talvi on vasta alussa. Sinä et kulje rikkinäisissä kengissä. Saat vielä flunssan tai pahempaa.
Ja taas raha väheni budjetista, jota ei oikeastaan ollut olemassakaan.
Kun he palasivat kotiin, huoneesta kuului raskas huokaus ja tohveleiden laahaava ääni. Mika se siellä oli. Hän oli noussut myöhään, koska oli mennyt nukkumaan vasta aamuyöllä loputtomien kavereiden kanssa katsottujen striimien jälkeen. Loppupäivän hän oli maannut sängyssä, kiirehtimättä minnekään.
— Mikä teillä noin kauan kesti? — hän mutisi kulkiessaan heidän ohitseen katsomatta edes vaimoonsa.
— Ostimme Emmalle talvikengät.
— Eikö sinulla ole parempaa tekemistä? Onko rahaa muka liikaa? — Mika ärähti.
— Ei ole! Siinähän se ongelma juuri on, ettei rahaa ole lainkaan. Mutta tyttäremme kengät hajosivat. Olisi jo aika, että sinäkin ryhdistäytyisit, Mika! — Laura vastasi tiukasti.
— Miksi sinä taas olet noin hermostunut? — mies murahti. — Olenhan minä sanonut, että löydän töitä. En minä nyt mihin tahansa voi mennä. Olen sentään mies, vai mitä?
Laura puristi huulensa yhteen. Saman lauseen hän oli kuullut viimeisten kolmen kuukauden aikana varmaan tuhat kertaa. Ensin Mika oli ilmoittanut ryhtyvänsä ruokalähetiksi.
— Sehän on kunnon hommaa! Lähetit tienaavat hyvin!
Mutta kun kolme toimitusta epäonnistui, tilauksia ei vahvistettu ja hänen tililtään vielä veloitettiin rahaa, Mika muutti mielensä.
— Täyttä huijausta koko touhu! — hän oli huutanut. — Ei tämä minun vikani ole! Minut vedettiin ansaan!
Lopputulos oli se, ettei hän tienannut mitään, vaan jäi vielä tappiolle. Sen jälkeen Mika kokeili taksihommia. Hyviä ja paremmin maksettuja ajoja ei kuitenkaan tullut, koska hänen autonsa kuului halvimpaan luokkaan, eikä aloitteleville kuljettajille muutenkaan riittänyt kunnollisia keikkoja. Niinpä hän istui nyt kotona loukkaantuneena koko maailmalle.
Perheen menot jäivät yksin Lauran maksettaviksi: ruoka, vaatteet, koulukulut, sähköt, vesi, lääkkeet ja kaikki muu, mikä arjessa väistämättä eteen tuli.
Seuraavana aamuna Emma oli vasta heräilemässä ja valmistautumassa kouluun, kun Laura oli jo lähdössä töihin. Kuten aina, tyttö tuli antamaan äidille suukon poskelle. Samalla hänen katseensa kuitenkin pyyhkäisi nopeasti Lauran yli: vanha, kulunut toppatakki ja sama pipo, joita äiti oli käyttänyt jo viitisen vuotta.
Laura huomasi sen katseen, ja jokin hänen sisällään kouristui. Tytär häpesi häntä.
— Äiti… Aino ja Anna menevät tänään koulun jälkeen katsomaan uudenvuoden elokuvaa. Voisinko minäkin ehkä mennä heidän kanssaan?
Emma vaikeni kesken lauseen. Hän ei halunnut pyytää liikaa.
— Soita minulle tuntien jälkeen. Katsotaan, ehkä minä keksin jotakin ja löydän vähän rahaa.
Mutta Emma tiesi vastauksen jo valmiiksi. Elokuvissa käyminen oli heidän perheelleen ylellisyyttä. Oli ollut aina, mutta nyt rahapula tuntui entistä kipeämmältä. Tyttö nyökkäsi silti, aivan kuin olisi uskonut äidin sanoihin, ja meni jatkamaan aamutoimiaan.
Kun Laura pääsi työpaikalle, hän istuutui pöytänsä ääreen ja painoi kasvot käsiinsä. Hän oli melkein neljäkymmentä. Kymmenen vuotta samassa työssä, vuosikaudet säästäen kaikesta omasta. Sama takki viidettä vuotta päällä, eikä se pesun jälkeenkään näyttänyt yhtään paremmalta.
Joka kuukausi hän laski päiviä. Palkkaan, ennakkoon, siihen hetkeen, jolloin voisi ostaa Emmalle jotakin uutta, jotta tyttö ei katsoisi luokkatovereitaan kateellisena sivusta.
Laura ei ollut tottunut valittamaan. Hän vain eli ja jatkoi eteenpäin. Mutta tänään kaikki tuntui erityisen raskaalta ja surulliselta. Hän näki yhtäkkiä mielessään Emman seisomassa elokuvateatterin aulassa, katsomassa, kuinka luokkakaverit ostavat popcornia, ja sanomassa hiljaa: ”Ei minun tarvitse.” Laura pyyhkäisi poskelleen vierähtäneen kyyneleen, huokasi syvään ja kuiskasi sanat, joita oli toistanut itselleen joka aamu:
— Vielä vähän aikaa. Me kestämme tämän. Kaikki järjestyy… aivan pian.