— Siitä saan kiittää äitiä, Kaarina sanoi ja painoi kätensä teatraalisen vilpittömästi rintaansa vasten. — Hän on ollut minulle todellinen esikuva. Katsokaa nyt vaikka tätä ihastuttavaa aamutakkia. Kun vedin sen ylleni, tunsin heti muuttuvani kodin lämmön ja järjestyksen vaalijaksi.
Olavi Korhonen vetäisi teetä väärään kurkkuun.
Hän teki sen hillitysti, lähes äänettömästi ja arvokkuutensa säilyttäen, kuten hyvin kasvatetulta mieheltä sopi odottaa. Mutta yskähdys pääsi silti.
Vieraat alkoivat tehdä lähtöä lähempänä kuutta.
Eteisessä Johanna yllätti Kaarinan kokonaan: hän kietaisi käsivartensa tämän ympärille ja kuiskasi sitten aivan korvan juureen:
— Te olette kerrassaan verraton. Ja tuo aamutakki sopii teille käsittämättömän hyvin.
Äänenpaino oli sellainen, että molemmat naiset purskahtivat nauruun täsmälleen samaan aikaan.
Olavi Korhonen puristi Tapanin kättä lujasti, nyökkäsi lyhyesti isäntäväelle ja lähti saattamaan vaimoaan autolle.
Anneli Korhonen ei kuitenkaan pitänyt kiirettä. Hän jäi eteiseen, veti takkinsa päälleen ja näpräsi nappeja kiinni tavallista hitaammin. Hiljaisuus venyi usean pitkän sekunnin mittaiseksi.
Kaarina odotti rauhassa.
— Sinä järjestit tämän kaiken tahallasi, anoppi sanoi viimein.
Se ei ollut kysymys. Se oli tuomio, jonka hän oli jo mielessään langettanut.
— Minkä kaiken minä muka järjestin, äiti?
— Koko tämän näytelmän. Ja tuon aamutakin sinä panit päällesi aivan tarkoituksella.
— Äiti, Kaarina sanoi ja tarttui varovasti hänen käteensä. Ote oli kevyt, rauhoittava, eikä siinä ollut pienintäkään pakottamisen tunnetta. — Sinä annoit sen minulle varmasti pelkkää hyvää tarkoittaen. Minä taas käytin sitä kiitollisena. Onko siinä oikeastaan mitään väärää?
Anneli Korhonen katseli miniänsä kasvoja pitkään ja tutkivasti. Sitten hänen katseensa siirtyi Tapaniin, joka seisoi vähän taaempana ja näytti siltä kuin ei olisi paljastanut ajatuksiaan edes omalle peilikuvalleen.
— Minä ostan sinulle jonkin toisen lahjan. Kunnollisen, anoppi sanoi hiljaa.
— Ei sinun tarvitse. Tässä aamutakissa on oikeasti hyvin lämmin.
Anneli Korhonen kääntyi äkisti kannoillaan ja poistui asunnosta.
Hänen korkojensa kopina portaikossa oli tavallista nopeampaa ja paljon kuuluvampaa.
Tapani sulki oven, käänsi avainta lukossa ja jäi katsomaan vaimoaan.
— Sinä olet hengenvaarallinen nainen.
— Minähän seison tässä haalistuneilla kukilla koristellussa aamutakissa. Käyttävätkö vaaralliset ihmiset muka tällaisia vaatteita?
Tapani astui hänen luokseen ja veti hänet tiukkaan syliinsä. Hän ei piitannut väljästä leikkauksesta, säkkimäisestä muodosta eikä valtavista napeista. Hetken kuluttua hän kumartui ja painoi nenänsä Kaarinan huolellisesti koottuihin hiuksiin.
— Tiedätkö, mikä tässä kaikessa on kaikkein huvittavinta?
— No mikä?
— Sinulla on tuossa tosiaan lämmin.
Kaarina nauroi kirkkaasti.
— Tietysti on. Sehän on flanellia. Luonnonmateriaalia.
Kahden päivän kuluttua puhelin soi.
Tällä kertaa Anneli Korhonen ei soittanut pojalleen, vaan suoraan Kaarinalle.
— Kaarina kulta, minä olen tässä vähän ajatellut… Mitä jos menisimme joskus yhdessä jonnekin? Vaikka lauantaina? Tiedän yhden mukavan kahvilan veden äärellä.
Kaarina ei löytänyt vastausta heti.
Kahdenkymmenen vuoden aikana anoppi ei ollut kertaakaan ehdottanut, että he viettäisivät aikaa kahdestaan. Ei kahvilassa, ei ostoksilla, ei edes tavallisella kävelyllä.
— Minä tulen oikein mielelläni, äiti.
— Mutta älä pane sitä aamutakkia päällesi, Anneli Korhonen lisäsi kiireesti.
— Lupaan jättää sen kotiin.
Kun puhelu oli päättynyt, Kaarina jäi vielä hetkeksi seisomaan ikkunan ääreen. Ulkona aurinko paistoi kirkkaasti, ja pihalla pojat potkivat palloa äänekkään innokkaina.
Se sama aamutakki roikkui tuolin selkänojalla.
Flanellinen, muodoton ja täynnä suuria, haalistuneita ruusuja. Täysin hullunkurinen, melkein naurettava kapine.
Kaarina meni sen luo ja silitti kämmenellään leveää hihaa.
Pois hän ei sitä heittänyt.
Saahan se jäädä.
Varmuuden vuoksi.
Joskus elämässä joutuu valitsemaan, nielaiseeko loukkauksen hiljaa vai vastaako tavalla, joka saa toisen muistamaan omat sanansa ja tekonsa vielä pitkään.
Kaarina löysi oman keinonsa. Hän ei nostanut meteliä, ei korottanut ääntään eikä sanonut ainoatakaan rumaa sanaa. Hän vain otti anoppinsa lahjan kiitollisena käyttöön ja antoi muiden tehdä johtopäätökset aivan itse.
Toisinaan kaikkein rauhallisin hyvitys osuu perille paljon varmemmin kuin kovinkaan riita.