Johanna vilkaisi ensin muodotonta aamutakkia. Sen jälkeen hänen katseensa pysähtyi suuriin, haalistuneisiin ruusuihin, jotka levittäytyivät kankaan pinnalle kuin vanhasta verhosta irrotettu kuvio. Lopuksi hän laski silmänsä tohveleihin, joiden kärjissä keikkuivat pörröiset tupsut.
Sitten hän käänsi päänsä hitaasti Anneli Korhosen suuntaan.
Olavi Korhonen rykäisi hiljaa.
Anoppi jähmettyi niille sijoilleen.
— Käykää vain istumaan, olkaa hyvä, Kaarina sanoi lämpimästi ja laski tarjottimen pöydälle. — Äiti, katso, minä laitoin sinun lahjasi päälle. Koko osui aivan nappiin. Tämä on niin lämmin ja mukava. Nykyään kuljen kotona melkein yksinomaan tässä.
Olohuoneeseen laskeutui hiljaisuus. Se kesti täsmälleen sen verran, että kaikki ehtivät huomata sen.
— Teillä on… hyvin erikoinen aamutakki, Johanna totesi lopulta ensimmäisenä.
— Pidättekö siitä? Kaarina kysyi tyynesti ja suoristi leveää helmaa. — Anneli Korhonen antoi sen minulle merkkipäivälahjaksi. Hän valitsi sen aivan itse. Hän sanoi, että minun ikäiselleni tämä on kaikkein sopivin vaihtoehto.
Seurasi uusi tauko, tällä kertaa hieman lyhyempi.
Johanna siirsi katseensa hitaasti Anneli Korhoseen. Olavi Korhonen puolestaan löysi äkkiä omenapiirakasta jotakin tavattoman kiinnostavaa ja alkoi tutkia sen karamellisoitunutta pintaa kuin kyseessä olisi ollut taideteos.
— Anteeksi, jos kysyn liian suoraan, mutta minkä ikäinen te olette? Johanna tiedusteli.
— Neljäkymmentäviisi.
— Neljäkymmentäviisi, vieras toisti mietteliäänä.
Sen jälkeen hän katsoi jälleen Anneli Korhosta. Tällä kertaa katse oli niin puhuva, ettei sen tueksi tarvittu ainuttakaan sanaa.
Anopin kasvot alkoivat vaihtaa väriä. Ensin puna nousi kaulalle, sitten se hiipi poskille ja ohimoille, aivan kuin auringonlasku olisi päättänyt kulkea väärään suuntaan.
— Kaarina-kulta, miksi sinä nyt… Enhän minä sillä tavalla tarkoittanut…
— Älä huoli, äiti, Kaarina vastasi rauhallisesti ja kaatoi teetä posliinikuppeihin. — Ymmärsin kaiken juuri niin kuin piti. Sinähän ajattelit vain minun hyvinvointiani. Luonnonmateriaalia, väljä leikkaus, ei kiristä eikä purista mistään. Eikä mitään epäterveellistä keinokuitua. Olen oikeasti liikuttunut siitä, miten paljon välität.
Johanna peitti nopeasti suunsa kädellään. Todennäköisesti hän yritti peittää hymynsä.
— Muuten, Tapanikin arvosti lahjaasi, Kaarina jatkoi. — Tapani, sinähän pidät uudesta kotiasustani?
Tapani seisoi yhä oviaukossa. Hänen ilmeensä pysyi täysin vakavana, mutta silmissä välähteli huvittuneita kipinöitä.
— Pidän erittäin paljon, hän vahvisti. — Varsinkin näistä upeista ruusuista.
Teepöydässä viivyttiin vielä suunnilleen tunnin verran.
Kaarina käyttäytyi kuin esimerkillinen emäntä. Hän lisäsi vieraiden kuppeihin teetä, tarjosi uusia omenapiirakkapaloja, ojensi hillokulhoa ja kyseli vilpittömän kiinnostuneena Olavi Korhosen työstä.
Aamutakki oli koko ajan läsnä kuin yksi seurueen jäsenistä. Se osui väistämättä jokaisen näkökenttään, hiljaisena hahmona, jonka olemassaoloa oli mahdotonta sivuuttaa.
Anneli Korhonen teki kaikkensa kääntääkseen vieraiden huomion sisustukseen. Hän kertoi uusista tapeteista, kehui sohvaa ja selitti seikkaperäisesti, miksi juuri tällainen verhotanko oli ollut paras mahdollinen valinta.
Johanna oli kuitenkin poikkeuksellisen tarkkanäköinen nainen, ja hän palautti keskustelun kerta toisensa jälkeen Kaarinaan.
— Käyttekö te jossakin työssä?
— Tietenkin. Olen esihenkilötehtävissä. Olen ollut samassa yrityksessä jo viisitoista vuotta.
— Aivan uskomatonta. Miten te ehditte kaiken? Työ, koti, ruoanlaitto… Ja tämä omenapiirakka on muuten todella herkullista.
— Kiitos. Resepti on isoäidiltäni. Tosin Anneli Korhonen pitää enemmän kaupan kekseistä. Ajattelin kuitenkin, että näin arvostettujen vieraiden vuoksi kannatti nähdä hiukan vaivaa.
Johanna kääntyi eloisasti ystävänsä puoleen.
— Anneli, mikset sinä ole koskaan kertonut, että sinulla on näin mainio miniä? Hänhän on oikea aarre.
Anneli Korhonen pakotti huulilleen hymyn. Siitä tuli ohut ja kireä, kuin liian tiukalle vedetty lanka.
— Kyllä, meidän Kaarinamme on hyvin taloudellinen ja taitava kodin ihminen.