— Tapani-kulta, minä olen jo kutsunut kaikki, Anneli Korhonen ilmoitti äänellä, jossa ei ollut sijaa neuvottelulle. — He tulevat neljäksi. Kaarina voi keittää teetä. Ja ostakoon kunnollisia pikkuleipiä, ei niitä kauraisia, joita teillä tavallisesti mutustellaan.
Puhelun päätyttyä Tapani jäi hetkeksi tuijottamaan mykistynyttä näyttöä. Sitten hän lähti etsimään vaimoaan.
— Lauantaina äiti tuo meille vieraita, hän sanoi löydettyään Kaarinan. — Olavi Korhosen vaimoineen ja ilmeisesti vielä jonkun muunkin.
— Mainiota, Kaarina vastasi tyynesti.
Tapani räpäytti silmiään.
— Mainiota?
— Niin juuri.
Kaarina avasi vaatekaapin, otti esiin juuri sen aamutakin, levitti sen sängylle ja katseli sitä yllättävän lempeästi, melkein kuin olisi kohdannut vanhan, uskollisen ystävän.
— Kaarina, et kai sinä tosissasi…?
— Täysin tosissani.
— Äiti menettää järkensä.
— Miksi ihmeessä? Minähän vain puen ylleni rakkaan anoppini antaman lahjan. Hänhän valitsi sen minulle, näki vaivaa ja halusi tuottaa iloa.
Tapani istahti sängyn reunalle ja hieraisi väsyneesti nenänvarttaan. Muutaman sekunnin kuluttua hänen vakava ilmeensä petti, ja hän purskahti nauruun.
— Hyvä on. Laske minut mukaan.
— Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Kaarina sanoi. — Pääasia on, ettet sotkeudu asiaan.
Lauantaista tuli kirkas ja lämmin päivä. Sää ei todellakaan houkutellut pukeutumaan paksuun flanelliseen aamutakkiin, mutta sellainen pikkuseikka ei olisi saanut Kaarinaa perääntymään.
Kolmeen mennessä hän oli paistanut omenapiirakan. Ei mitä tahansa piirakkaa, vaan tuoksuvan, kanelilla maustetun leivonnaisen, jonka omenat olivat saaneet päälleen hennon karamellisoituneen pinnan.
Puoli neljältä olohuoneen pöytä oli katettu viimeistä yksityiskohtaa myöten. Kaarina oli ottanut esille posliinikupit, jotka Anneli Korhonen oli tuonut heille tupaantuliaislahjaksi ja joita he eivät olleet siihen mennessä käyttäneet kertaakaan. Niiden viereen oli aseteltu siististi taitellut pellavaiset lautasliinat, ja pöydän keskellä seisoi pieni kulho makeisia varten.
Kaikki näytti moitteettomalta.
Kymmentä vaille neljä Kaarina meni vaihtamaan vaatteita.
Aamutakki istui hänen yllään juuri niin kuin sen pitikin.
Toisin sanoen ei mitenkään.
Se roikkui hänen päällään väljänä säkkinä ja muutti naisellisen vartalon lähes täydelliseksi neliöksi. Kankaan hailakat ruusut näyttivät siltä kuin joku olisi maalannut ne siihen silmät tiukasti sidottuina.
Kaarina päätti viimeistellä kokonaisuuden. Hän sujautti jalkaansa pehmeät kotitossut, joita koristivat pörröiset tupsut ja jotka hän oli tilannut etukäteen verkkokaupasta pikkurahalla. Hiukset hän kokosi korkealle siistiin nutturaan.
Sen jälkeen hän tarkasteli peilikuvaansa huolellisesti.
Lopputulosta olisi voinut kutsua nimellä: kodikas sukulaistäti jostakin kaukaa maakunnasta.
Täydellistä.
Tapani raotti makuuhuoneen ovea, näki vaimonsa ja nojautui saman tien olkapäällään ovenkarmiin.
— Sinä näytät… vaikuttavalta.
— Kiitos, rakas.
— Vaihtaisitko edes nuo tossut?
— En. Nämä tossut sopivat asuun virheettömästi.
Ovikello soi tasan neljältä. Anneli Korhonen ei koskaan sallinut itselleen myöhästymistä.
Tapani meni avaamaan.
Kynnyksellä seisoi hänen äitinsä uudessa mekossa. Hänen takanaan oli Olavi Korhonen, kookas mies, jonka kasvot olivat päivettyneet. Vierellä seisoi tämän vaimo Johanna, hoikka nainen, jonka katse oli tarkka ja läpitunkeva.
— Tapani-kulta! Anneli Korhonen astui arvokkaasti eteiseen ja täytti sen välittömästi voimakkaalla hajuvedentuoksulla. — Voi miten kaunista täällä on! Ystävät, saanko esitellä: tässä on poikani. Hän on muuten aivan tullut minuun.
Olavi Korhonen tarttui reippaasti Tapanin käteen ja puristi sitä voimalla. Johanna hymyili ystävällisesti ja ojensi isännälle konvehtirasian.
— Käykää peremmälle, olkaa hyvä, Tapani sanoi ja siirtyi sivuun päästääkseen vieraat olohuoneeseen.
Anneli Korhonen ryhtyi saman tien ohjailemaan tilannetta ja pitämään omaa pientä esittelykierrostaan.
— Tässä heillä on nyt uusi sohva. Ja katsokaapa tapetteja. Italialaiset. Minä neuvoin valitsemaan juuri nämä.
Johanna nyökkäili kohteliaasti, ja Olavi Korhonen tutki verhotankoa hyvin vakava ilme kasvoillaan.
Juuri sillä hetkellä Kaarina ilmestyi keittiöstä.
Yllään lahjaksi saatu aamutakki.
Käsissään hän kantoi tarjotinta, jolla oli teekuppeja, omenapiirakka sekä pieni hillokulho.
— Hyvää päivää, Kaarina sanoi ja hymyili vieraille leveästi ja sydämellisesti. — Minä olen Kaarina, Anneli Korhosen miniä. Todella mukava tutustua teihin.