– Oletko tosissasi?
– Olen.
Mikael työnsi tuolin kauemmas pöydästä.
– Ja minne minun sitten pitäisi mennä?
– Avaat asuntoilmoitukset ja valitset sieltä.
– Anna, minä olen asunut täällä seitsemän vuotta. Työpaikka on lähellä, arki on rakennettu tähän ympärille.
– Silloin voit etsiä uuden paikan tästä lähistöltä.
– Tajuatko sinä lainkaan, miten hankalaa se on?
– Tajuankin. Juuri sitä sinä olet viime päivinä ehdottanut minulle.
Mikael käveli ärtyneenä keittiössä edestakaisin.
– Entä äiti? Hänhän oli jo valmistautumassa tyhjentämään omaa asuntoaan.
– Hänellä on paikka, jossa asua.
– Minä lupasin hänelle huoneen.
– Lupasit hänelle huoneen, joka ei ollut sinun luvattavissasi. Nyt saat itse selittää sen hänelle.
Tuo lause muutti asetelman selvemmin kuin yksikään aiempi keskustelumme.
Siihen saakka Mikael oli käyttäytynyt kuin minun ja hänen äitinsä välille olisi syntynyt vain jokin harmillinen väärinkäsitys, jonka selvittäminen kuuluisi automaattisesti minulle.
Nyt vastuu palautui sille ihmiselle, joka koko järjestelyn oli omassa päässään keksinyt.
Hetken kuluttua hän soitti Marialle.
– Äiti, älä pura vielä huonekaluja. Äläkä päätä mitään oman asuntosi suhteen.
En kuullut, mitä Maria vastasi, mutta Mikaelin seuraava repliikki kuului jo selvästi kovemmalla äänellä.
– Koska Anna jää tänne.
Muutaman minuutin päästä minun puhelimeni alkoi soida.
– Anna, mitä se tarkoittaa, että sinä jäät sinne? Maria kysyi heti. – Mikael lupasi minulle huoneen.
– Siitä teidän kannattaa keskustella Mikaelin kanssa.
– Minä ehdin jo ilmoittaa ihmisille, että aion vuokrata asuntoni.
– Siinä tapauksessa suunnitelmia täytyy muuttaa.
– Ymmärrätkö sinä, millaiseen tilanteeseen meidät asetat?
– Ymmärrän. Muutama päivä sitten te asetitte minut täsmälleen samanlaiseen tilanteeseen. Erona oli vain se, että seinäkin ehdittiin mitata.
Maria tuohtui ja alkoi puhua siitä, että aikuisten ihmisten pitäisi ratkaista tällaiset asiat perheen kesken.
– Olen samaa mieltä, vastasin. – Siksi olisi pitänyt aloittaa keskustelemalla asunnon omistajan kanssa.
Sen jälkeen hän katkaisi puhelun.
Mikael tuli luokseni selvästi ärtyneenä.
– Oliko sinun pakko puhua äidille tuolla tavalla? Hän uskoi minua.
– Juuri sen takia sinä saat nyt selittää asian hänelle.
Hän näytti aikovan sanoa vastaan, mutta nieli sanansa.
Seuraavana iltana Mikael avasi ensimmäistä kertaa asuntoilmoitukset itse.
Aluksi hän rajasi haun vain meidän kaupunginosamme alueelle.
Ensimmäinen vaihtoehto putosi pois, koska matka julkisille oli hänen mielestään liian pitkä. Toisessa asunnossa keittiö ei kelvannut. Kolmas taas sijaitsi kauempana työpaikasta kuin hän olisi halunnut.
Jonkin ajan kuluttua hän käänsi puhelimen näyttöä minuun päin.
– Katso nyt. Täältä olisi aamuisin tosi hankala kulkea töihin.
Vilkaisin ilmoitusta.
– Tärkeintä on, ettei takerru vain yhteen alueeseen.
Mikael tunnisti heti omat sanansa.
Hän laski puhelimen pois eikä sanonut enää mitään.
Seuraavien päivien aikana hän kävi katsomassa useampaa asuntoa. Vähitellen hakualue laajeni, ja ehdottomien vaatimusten lista alkoi lyhentyä.
Kun hän palasi taas yhdestä näytöstä, hän riisui takkinsa tyytymättömänä.
– Kunnollisen asunnon löytäminen ei olekaan ihan yksinkertaista.