Hän vilkaisi ensin Markusta ja sitten Tuulaa.
— Päätös syntyy aikatauluista, hän sanoi lopulta.
— Eli määräaika menee laadun edelle?
— Virallisesti ei.
— Entä käytännössä?
Hän vaikeni hetkeksi.
— Käytännössä usein menee.
Siinä oli ensimmäinen vastaus, joka kuulosti aidolta. Ei kauniilta eikä mukavalta, mutta todelliselta.
Pyysin tuomaan viimeisimmät palautusraportit. Tuula haki paksun pinon papereita, ja levitimme ne suoraan työpöydälle. Vähitellen ihmiset lakkasivat katsomasta sivuun. Yksi työntekijä kertoi, että merkintöjä muutetaan liian myöhään. Toinen huomautti, että tilaukset saapuvat usein virheellisin tiedoin. Markus vei minut hyllylle, jossa lähes samanlaiset osat sekoittuivat toisiinsa liian helposti.
— Kirjatkaa kaikki ylös, Tuula sanoi. — Muuten meille sanotaan taas myöhemmin, ettemme muka ilmoittaneet mistään.
— Minä kirjaan, vastasin. — Mutta puhukaa vain sellaisista asioista, jotka pystytte myös todentamaan.
— Pystymme kyllä, Markus sanoi. — Nämä laatikot ovat meillä silmien edessä joka päivä.
Työpäivän loppuun mennessä taululle oli noussut kolme pääsyytä ongelmiin: tarkastus tehtiin liian myöhään, varastossa syntyi sekaannuksia ja osa merkinnöistä lyötiin järjestelmään ilman todellista katselmusta. Mikään siinä ei ollut mullistavaa. Juuri tällaiset yksinkertaiset aukot kuitenkin upottavat usein kokonaisen työn.
Mikael tuli osastolle illan puolella.
— Millainen yleiskuva jäi?
— Ihmiset ovat parempia kuin järjestelmä.
— Onko se hyvä vai huono asia?
— Se on mahdollisuus.
— Entä Johanna?
— Hän ei enää vaikuta tähän tehtävään. Se riittää.
— Ette siis vaadi hänelle rangaistusta?
— En tullut tänne sitä varten.
— Mitä varten sitten?
— Sitä työtä varten, johon minut kutsuttiin.
Hän nyökkäsi hitaasti.
— Siinä tapauksessa jatkamme huomenna.
— Jatkamme.
Keräsin pöydältä väliaikaisen kulkulupani ja muistivihkoni. Käytävän ikkunan luona seisoi Johanna. Puhelin oli hänen kädessään, mutta hän ei katsonut näyttöä.
— Onko teille jo näytetty osasto? hän kysyi.
— On.
— Nopeasti.
— Työ ei odota sitä, että joku ehtii tottua ajatukseen.
— Aiotteko valittaa minusta lisää?
— Sanoin jo kaiken tarpeellisen.
— Ymmärrättekö, että tämä voi päättyä minun kannaltani huonosti?
— Teidän kannaltanne tämä voi myös alkaa rehellisesti.
Hänen suupielensä nytkähti katkerasti.
— Teidän on helppo puhua. Nyt teillä on toimitusjohtajan tuki.
— Aamulla ajattelitte, ettei minulla olisi kenenkään tukea. Siksi puhuitte niin vapaasti.
Johannan kasvot punehtuivat.
— Olen oikeasti tottunut katsomaan ensin ikää.
— Totutelkaa siitä pois.
— Sanotte sen kuin se olisi yksinkertaista.
— Ei se ole. Mutta välttämätöntä se on.
— Halveksitteko minua?
— En. En vain halua muistuttaa teitä yhdessä asiassa: en halua päättää ihmisen kohtaloa yhden rivin perusteella esittämättä ensin oikeita kysymyksiä.
Johanna laski katseensa.
— Ymmärrän.
— Hyvä.
— Siinäkö kaikki?
— Siinä. Tästä eteenpäin meillä on eri tehtävät.
Palasin vielä osastolle, koska silmälasini olivat unohtuneet pöydälle. Suurin osa työntekijöistä oli jo lähdössä, mutta Tuula seisoi taulun ääressä ja kopioi muistiinpanojamme erilliselle paperille.
— Miksi teet noin? kysyin.
— Ettei niitä pyyhitä pois ennen huomista.
— Hyvä tapa.
— Ennen siitä huomautettiin.
— Huomenna ei huomauteta.
Hän hymyili varovasti, aivan kuin ei olisi tiennyt, saiko niin tehdä.
— Ette kai oikeasti aio etsiä vain yhtä syyllistä?
— Jos ihmiselle on käsketty merkitä tarkastus tehdyksi ilman tarkastusta, vastuu ei ole yksin hänen. Mutta jos sama jatkuu sen jälkeen, kun järjestys on muutettu, keskustelu on aivan toinen.
— Selvä.
— Minullekin on selvää yksi asia: te olette väsyneet peittelemään muiden kiirettä.
Tuula käänsi nopeasti katseensa pois.
— Olemme väsyneet.
Hän silitti paperin kulmaa ja jatkoi hiljaisemmin:
— Ennen me veimme huomautuksia esimiehille. Vastaukseksi saimme, ettei lähetyksiä saa hidastaa.
— Tästä lähtien huomautus ei ole häiriö. Se on varoitusmerkki.
— Entä jos tuotanto väittää taas, että me jarrutamme kaikkea?
— Silloin he sanovat sen minun kuulteni. Ja samalla he saavat selittää, kumpi on tärkeämpää: lähettää nopeasti vai lähettää niin, ettei asiakas palauta tavaraa.
— Uskotteko, että teitä kuunnellaan?
— En tiedä. Mutta nyt heidän on vastattava muuten kuin kuiskimalla laatikoiden vieressä. He joutuvat puhumaan pöydässä, jonka päällä ovat palautusasiakirjat.
Tuula katsoi minua ensimmäistä kertaa suoraan silmiin.
— Siinä tapauksessa tuon huomenna poikkeamapäiväkirjan.
— Tuokaa.
— Aloitetaan siis siitä.
Vastaanottotiskin luona sama nuori nainen pysäytti minut hiljaisella äänellä.
— Helena, anteeksi tämä aamu. Minua käskettiin olemaan väittämättä vastaan.
— Opetelkaa väittämään vastaan silloin, kun vaikeneminen tekee teistä osallisen.
Hän nyökkäsi vakavana.
— Minä muistan sen.
— Hyvä niin.
Ojensin väliaikaisen kulkuluvan vartijalle ja pyysin, että pysyvä kortti olisi valmiina aamuun mennessä. Ikä ei ole kielto eikä pääsylippu, vaan yksi rivi ihmisen elämässä. Muistivihkoon, osaston nimen alle, kirjoitin vielä yhden lauseen: ”Ei tarkasteta ihmisiä, vaan virheen kulkureittiä.”
Sitten suljin kynän, pudotin sen laukkuuni ja astuin ulos ilman tarvetta todistaa kenellekään mitään. Sen aamun jälkeen yrityksessä ei enää saanut ratkaista asioita toisen ihmisen ikään liimatun leiman perusteella. Ratkaisevaa oli työ — ja se, mihin ihminen todella pystyi.