– Äiti muuttaa tänne avioeron jälkeen, Mikael ilmoitti. – Tyhjennät pienemmän huoneen kokonaan. Jos tarvitset sieltä jotain kalusteita, viet ne mukanasi.
Jäin tuijottamaan miestäni muutamaksi sekunniksi. Yritin käsittää, missä vaiheessa keskustelu meidän erostamme oli muuttunut suunnitelmaksi siitä, miten minut häädetään omasta kodistani.
– Minne minun pitäisi ne huonekalut viedä?
Mikael laski puhelimensa pöydälle ja vastasi jo selvästi ärtyneenä:
– Anna, aloitammeko me taas saman kierroksen alusta? Minä jään tänne, äiti muuttaa minun luokseni. Sinä etsit itsellesi pienemmän asunnon. Yhdelle ihmiselle kaksio on joka tapauksessa liikaa.
Istuimme sen asunnon keittiössä, jonka minä olin ostanut vuonna 2015. Naimisiin menimme vuonna 2019, ja häiden jälkeen Mikael muutti minun luokseni.
Kaikki nämä vuodet olin puhunut tästä paikasta meidän kotinamme. En ollut koskaan pitänyt tarpeellisena muistuttaa miestäni siitä, että omistaja oli vain yksi ihminen.
Mikael oli ilmeisesti tehnyt siitä aivan oman johtopäätöksensä.
– Miksi juuri sinun pitäisi jäädä tänne? kysyin.
Hän vastasi sävyllä, jolla selitetään jotakin täysin itsestään selvää arjen asiaa:
– Koska olen asunut täällä seitsemän vuotta. Työpaikka on lähellä, kuntosali on lähellä, tunnen lähikaupat. Sinä taas teet töitä kotoa käsin. Mitä väliä sillä sinulle on, missä asut? Äitikin sanoi, että näin on järkevintä.
– Olet siis jo ehtinyt keskustella tästä äitisi kanssa?
– Tietenkin. Hän muuttaa tänne eron jälkeen.
Erosta ei ollut vielä edes päästy kunnolla sopuun, mutta he olivat jo ratkaisseet kaiken: missä minä asuisin, minne Mikael jäisi ja minkä huoneen Maria saisi käyttöönsä.
Seuraavana päivänä anoppi ilmestyi paikalle itse.
Olin tekemässä töitä pienessä huoneessa, kun käytävästä kantautui hänen äänensä:
– Mikael, anna mittanauha. Jos Anna vie tuon pöydän mennessään, lipasto mahtuu tähän aivan varmasti.
Tulin huoneesta ulos.
Maria seisoi seinän vieressä ja mittasi vapaata tilaa. Mikael katseli puhelintaan ja merkitsi lukuja muistiin.
– Mitä te oikein teette? kysyin.
Anoppi kääntyi puoleeni täysin tyynenä, aivan kuin tilanne olisi ollut luonnollisin mahdollinen.
– Katsomme, mitkä minun huonekaluistani tänne sopivat. Lipastoa en raaskisi jättää pois. Hyllyt sinä varmaan otat mukaasi, tarvitset niitä työhösi.
– Minne minä ne ottaisin?
Hänen kulmansa kurtistuivat.
– Uuteen asuntoosi. Mikael sanoi, että olette jo päättäneet asian.
– Mikael on päättänyt.
Mieheni puuttui heti väliin:
– Anna, mehän kävimme tämän eilen läpi.
– Ei. Eilen sinä esittelit minulle valmiin suunnitelman.
Maria napsautti mittanauhan kasaan ja sanoi sovittelevalla äänellä:
– Kannattaako nyt takertua sanamuotoihin? Te muutatte joka tapauksessa erillenne. Mikael on tottunut asumaan täällä. Sinun on helpompi löytää itsellesi toinen paikka.
Katseeni pysähtyi mittanauhaan hänen kädessään.
– Ja miksi teidän pitäisi muuttaa Mikaelin luo?
Anoppi näytti aidosti yllättyneeltä kysymyksestä.
– Haluan saada oman asuntoni tuottamaan. Mitä järkeä sitä on pitää tyhjillään? Minä olisin täällä poikani kanssa, ja siellä olisi vuokralaiset. Kaikille sopiva ratkaisu.
Siinä hetkessä heidän suunnitelmansa hahmottui minulle lopullisesti.
Mikael säilyttäisi tutun asuinalueen ja asunnon. Maria puolestaan muuttaisi poikansa luo ja saisi järjestelystä oman etunsa.