Tiskin takana nuori nainen oli painanut katseensa aikakauslehteen niin tiiviisti kuin olisi juuri sillä hetkellä löytänyt siitä maailman tärkeimmän artikkelin. Kun Johannan silmät osuivat häneen, hän käänsi päänsä nopeasti sivuun.
— Hyvä on, Johanna sanoi hitaasti. — Oletetaan, että teidät on todella kutsuttu tänne. Siitä huolimatta minun tehtäväni on arvioida, kykenettekö toimimaan tämän työyhteisön kanssa. Tällä hetkellä näen lähinnä vastahakoisuutta.
— Vastahakoisuutta mitä kohtaan?
— Nykyisiä vaatimuksia.
— Nykyinen vaatimus ei tarkoita sitä, että ihmistä nöyryytetään aulassa.
— Te viette keskustelun taas tunteisiin.
— En vie. Minä nimeän teon.
Johanna sulki edessään olevan hakemuslomakkeeni.
— Tehdään sitten näin. Ehdotan Mikaelille, että palaamme teidän ehdokkuuteenne myöhemmin. Ehkä kolmen kuukauden kuluttua, jos ilmaantuu jokin rauhallisempi paikka.
— Kolmen kuukauden päästä teillä on jo liian myöhäistä selvittää tämän osaston tilannetta.
— Se ei ole teidän päätettävissänne.
— Ei vielä. Mutta minut kutsuttiin juuri sitä varten, että asiaan löytyisi ratkaisu.
Johanna tarttui pöydällä olevaan puhelimeen äkkinäisellä liikkeellä.
— Minä varmistan tämän nyt.
— Varmistakaa vain.
Hän ehti näppäillä muutaman numeron, mutta ennen kuin puhelin nousi hänen korvalleen, oma puhelimeni alkoi väristä laukussani. Näytölle ilmestyi Mikaelin nimi.
Vastasin.
— Helena, hyvää huomenta, hän sanoi reippaasti. — Oletteko jo talossa? Odotan teitä huoneessani.
Katsoin Johannaa suoraan.
— Kyllä, Mikael. Olen vastaanotossa. Rekrytointiasiantuntijanne käy kanssani keskustelua.
— Vastaanotossa? Pyysin, että teidät saatetaan suoraan ylös.
— Ilmeisesti täällä heräsi epäilyksiä siitä, olenko ikäni puolesta sopiva.
Toisessa päässä tuli hiljaisuus.
— Anteeksi, mitä sanoitte?
Johannan kasvot vaalenivat. Hän ojensi kättään kuin olisi aikonut ottaa puhelimen minulta pois. Siirsin sitä rauhallisesti hieman kauemmas.
— Minulle ehdotettiin arkistotehtäviä tapaamisenne sijasta, jatkoin. — Lisäksi minulle kerrottiin, ettei minun iässäni yleensä palkata ihmisiä johtavaan tehtävään.
— Jääkää siihen, olkaa hyvä, Mikael sanoi nyt aivan eri äänellä. — Tulen heti alas.
— Selvä.
Katkaisin puhelun.
Johanna istui paikallaan liikahtamatta. Hänen huoliteltu hymynsä oli kadonnut kokonaan.
— Miksi te teitte noin? hän kysyi hiljaa.
— Vastasin puheluun.
— Te asetitte minut tahallanne huonoon valoon.
— En. Toistin sen, mitä sanoitte.
— Kaikkea ei tarvitse toistaa.
— Silloin kaikkea ei kannata sanoa.
Hakemuslomaketta pidellyt mies nousi äkkiä tuoliltaan.
— Anteeksi, mutta sanotaanko minullekin kohta, etten sovi tänne syntymävuoteni takia?
Johanna käänsi häneen terävän katseen.
— Tämä ei koske teitä.
— Kyllä se nyt koskee, ikkunan lähellä istunut nainen totesi. — Minäkin kuulin kaiken.
Tiskin takana oleva nuori nainen selasi lehteään hermostuneesti, vaikka ei selvästikään lukenut enää riviäkään.
— Johanna, ehkä voisimme siirtyä neuvotteluhuoneeseen?
— Istukaa siinä, Johanna tokaisi.
— Ei, minä sanoin. — Nyt on parempi, että kaikki tapahtuu avoimesti.
Hissin ovet avautuivat. Vastaanottoon astui pitkä mies tummassa takissa. Olin nähnyt hänet aiemmin lyhyessä etäpalaverissa, joten tunnistin hänet vasta pienen viiveen jälkeen. Johanna ponnahti ylös.
— Mikael, olin juuri tulossa luoksenne.
— Ei tarvitse, hän vastasi. — Minä tulin jo.
Hän käveli luokseni ja ojensi kätensä.
— Helena, pyydän anteeksi. Teidät olisi pitänyt ottaa vastaan jo ovella ja tuoda suoraan minun luokseni.
— Hyvää päivää.
— Lähetitte minulle alustavan selvityksen, hän jatkoi. — Talousosasto on jo valmistellut siitä 300 euron korvauksen. Tänään tarkoitukseni oli keskustella tehtävästä ja toimivallasta.
Vastaanotto hiljeni uudelleen. Johanna tuijotti kenkiään.
— Mikael, hän sanoi, — minä toimin menettelytavan mukaisesti.
— Mikä menettelytapa sallii hakijan iästä puhumisen vastaanottoaulassa?
— En minä käyttänyt ikää kieltäytymisen perusteena.
— Keksikö Helena siis kaiken omasta päästään?
— Ei, mutta…
— Siinä tapauksessa älkää jatkako.
Hän kääntyi tiskin takana istuvan naisen puoleen.
— Kirjatkaa ylös: minun kutsumani ehdokkaat kulkevat vastaanoton kautta vain sihteerin vahvistuksella. Johanna siirretään pois esihenkilötason rekrytoinneista. Kaikki hänen tähän tehtävään liittyvät päätöksensä mitätöidään.
Johanna nosti päänsä säpsähtäen.
— Mikael, tuo on liian ankaraa.
— Ankaraa on tarjota kokeneelle asiantuntijalle arkistoa vain siksi, ettei teillä riitä näkemystä tunnistaa kokemuksen arvoa.
— Minä arvioin riskejä.
— Te arvioitte ikää.
Johanna vaikeni.
Mikael käänsi katseensa minuun.
— Helena, mennään. Työstä pitää puhua paikassa, jossa ihmistä myös kuunnellaan.
Nousin ja otin muistikirjani.
— Odottakaa, Johanna sanoi.
Käännyin.
— Niin?
— En halunnut loukata teitä.
— Halusitte välttää itsellenne hankalan keskustelun.
— Te ette ymmärrä. Minuakin painostetaan. Johto haluaa nuoria, nopeita ja helppoja ihmisiä.
— Ja te päätitte olla heille helppo.
— Tämä on työtä.
— Työ ei poista vastuuta sanoista.
Hänen huulensa puristuivat kapeaksi viivaksi.
— Pyydän anteeksi.
— Otan anteeksipyynnön vastaan. Mutta te sanoitte sananne muiden kuullen, ja seurauksetkin tulivat muiden nähden.
Mikael ei keskeyttänyt. Hän ilmeisesti halusi nähdä, miten toimisin paperien ulkopuolella, todellisessa ristiriitatilanteessa.
Menimme hissiin. Hän painoi oikean kerroksen nappia ja sanoi:
— Pyydän vielä kerran anteeksi. Kuten huomaatte, meillä ei ole ongelmia pelkästään laatuosastolla.
— Ongelmat harvoin asuvat vain yhdessä huoneessa.
Hän hymähti kuivasti.
— Siksi minä teidät kutsuinkin.
— Siinä tapauksessa aloitetaan olennaisesta. Jos haluatte tuloksia, en tarvitse komealta kuulostavaa nimikettä vaan oikeuden muuttaa työn järjestystä.
— Millä ehdoilla?
— Tarvitsen pääsyn asiakasreklamaatioihin, tuotannon raportteihin ja toimitussuunnitelmiin. Lisäksi haluan keskustella suoraan työnjohtajien kanssa, ilman että kaikki suodatetaan esihenkilöiden kautta.
— Tiukat vaatimukset.
— Muuten tästä tulee pelkkä näytelmä.
— Hyväksyn.
Hänen työhuoneensa oli suuri, mutta ei pröystäilevä. Pöydällä oli tuotemalleja ja niiden vieressä paksu nippu tulostettuja asiakasviestejä. Huomasin heti punaisella tehdyt merkinnät marginaaleissa.
— Juuri tämän halusinkin nähdä, sanoin.