He astuivat eteisestä ulos.
Ovi pamahti heidän takanaan kiinni.
Tuula oli varma, että viimeistään puolen tunnin kuluttua lapsenlapset pyytäisivät päästä takaisin. Hän ei voinut kuvitellakaan, että juuri tuo sunnuntailounas muuttuisi käännekohdaksi, jota hän ei ollut osannut odottaa. Muutaman tunnin päästä juhlapöytä, jonka hän oli kattanut niin ylpeänä, seisoisi yhä koskemattomana.
Osa 2
Tuula jäi vielä pitkäksi hetkeksi seisomaan oven viereen. Hän kuunteli rappukäytävää, aivan kuin ovikello voisi soida millä sekunnilla tahansa.
— Kohta ne palaavat, hän sanoi pojalleen. — Lapset eivät jaksa kauan mököttää. Mistä he muka saisivat parempia piirakoita?
Mika ei vastannut.
Hän seisoi ikkunan ääressä ja seurasi, kuinka Annan auto lipui hitaasti pois pihasta. Eero istui takapenkillä ja piti pikkusiskoaan tiukasti kainalossaan.
Kukaan ei kääntynyt katsomaan taakseen.
— Näetkö? Eivät edes vilkuta, Tuula tokaisi ärtyneenä. — Hän on kääntänyt heidät minua vastaan kokonaan.
— Äiti… Mika sanoi hiljaa. — Anna ei sanonut lapsille sinusta yhtään pahaa sanaa.
— Ei tietenkään. Hän on ovela.
Mika katsoi äitiään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kunnolla.
— Entä jos kyse ei olekaan hänestä?
Tuula tuhahti halveksivasti.
— Älä aloita.
Samaan aikaan Anna auttoi kotona lapsia vaihtamaan vaatteet. Hän yritti hymyillä, vaikka sisällä kaikki tuntui kipeältä ja raskaalta.
Sari tuli hänen luokseen ja kietoi käsivarret hänen ympärilleen.
— Äiti, itketkö sinä?
Anna pyyhkäisi nopeasti silmäkulmansa kuiviksi.
— En, kulta. Olen vain väsynyt.
Eero nosti pöydälle lahjakassin, jonka he olivat yhdessä valmistelleet mummolle. He olivat valinneet pehmeän ja kauniin torkkupeiton. Poika oli säästänyt viikkorahojaan pitkään, jotta saisi ostettua lisäksi Tuulan lempisuklaata.
Nyt lahja makasi pöydällä avaamattomana.
— Äiti…
— Niin?
— Tehtiinkö me oikein?
Anna kyykistyi lasten eteen niin, että näki heitä silmiin.
— Se oli teidän päätöksenne.
— Meistä tuntui tosi pahalta sinun puolestasi.
Anna veti molemmat syliinsä ja puristi heitä lujasti.
— Kiitos, rakkaat.
Sitten hän hengitti syvään ja jatkoi:
— Mutta muistakaa yksi asia. Ilkeyteen ei pidä vastata ilkeydellä. Eikä ketään saa pakottaa valitsemaan niiden ihmisten välillä, joita hän rakastaa.
Lapset nyökkäsivät vaiti.
Tuulan asunnossa juhlapöytä pysyi sillä välin koskemattomana.
Paistettu ankka jäähtyi vadillaan.
Piirakoiden reunat alkoivat kuivua.
Kynttilät olivat palaneet jo lähes loppuun.
Tuula kävi viiden minuutin välein ikkunassa kurkistamassa pihalle.
— Melkein kaksi tuntia on jo mennyt…
Mika vilkaisi kelloaan.
— He eivät tule.
— Tulevat kyllä!
Mika huokaisi raskaasti.
— Äiti… sinä sanoit Annalle itse, ettet ollut kutsunut häntä.
— No mitä sitten?
— Lasten korvissa se kuulosti siltä kuin olisit ajanut heidän äitinsä pois.
— He ovat vielä pieniä. Eivät he ymmärrä tuollaisia.
Mika pudisti päätään hitaasti.
— Minä pelkään, että asia on juuri päinvastoin. He ymmärsivät kaiken.
Illalla puhelin soi.
Tuula tarttui siihen kiireesti.
— Haloo?
Mutta soittaja olikin naapuri.
— No, miten juhlat menivät?
Tuula pakotti kasvoilleen hymyn, vaikka kukaan ei ollut sitä näkemässä.
— Oikein ihanasti.
— Teillä on kyllä yllättävän hiljaista.
Tuula tunsi, kuinka kiusaantunut puna nousi poskille. Hän käänsi katseensa täydellisesti katettuun pöytään.
Sen ääressä ei istunut ketään.
Seuraavana päivänä Mika tuli Annan luo.
Anna avasi oven.
— Saanko tulla sisään?
Nainen väistyi sivuun sanomatta mitään.
Lapset olivat huoneessaan.
— Hei, isä.
— Hei.
Mika aikoi halata poikaansa, mutta Eero katsoi häntä vakavana ja kysyi äkkiä:
— Isä…
— Niin?
— Miksi sinä et sanonut mummolle mitään?
Kysymys painoi enemmän kuin mikään moite olisi voinut painaa.
Mika vaikeni.
— Sinä näit, että äitiin sattui, Eero jatkoi hiljaa.
Sari astui lähemmäs.
— Iskä… jos joku loukkaisi minua, sinä puolustaisit minua, eikö niin?
Mikan rintaa puristi.
— Tietenkin puolustaisin.
— Miksi et sitten puolustanut äitiä?
Siihen hänellä ei ollut vastausta.
Sinä iltana Mika jäi ensimmäistä kertaa todella yksin ajatustensa kanssa.