Mika istui vielä pitkään autossa sinä iltana.
Moottori oli sammutettu, mutta hän ei saanut itseään nousemaan. Pimeä ikkuna heijasti takaisin väsyneet kasvot, ja mielessä pyörivät vuodet, joita hän oli pitänyt tavallisina.
Hän muisti, kuinka Tuula oli heittänyt pisteliäitä huomautuksiaan kuin ohimennen. Kuinka Anna oli aina painanut katseensa alas ja teeskennellyt, ettei ollut kuullut. Kuinka lapset olivat seisseet vieressä ja nähneet kaiken.
Ja ennen kaikkea hän muisti oman äänensä.
— Älä välitä.
Sama lause, kerta toisensa jälkeen.
Silloin Mika ymmärsi jotakin, mikä tuntui pelottavalta.
Myös vaikeneminen voi satuttaa.
Eeron syntymäpäivä oli tulossa seuraavalla viikolla. Tuula soitti pojanpojalleen jo hyvissä ajoin.
— Mummo on ostanut sinulle lahjan.
— Kiitos, Eero vastasi.
— Moneltako minun pitäisi tulla?
Puhelimessa tuli lyhyt hiljaisuus.
— Mummo…
— No?
— Jos äitiä ei kutsuta…
Eero huokaisi raskaasti.
— Silloin ei kutsuta ketään muutakaan.
Tuula hämmentyi.
— Mitä hölynpölyä tuo nyt on?
— Ei se ole hölynpölyä. Sinä itse sanoit, ettei äiti kuulu perheeseen. Mutta minulle hän on kaikkein läheisin.
Sen jälkeen puhelu katkesi.
Tuula jäi istumaan puhelin kädessään vielä pitkäksi aikaa. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän ei tuntenut vihaa.
Hän tunsi tyhjyyttä.
Äkkiä hän tajusi, ettei kyse ollutkaan Annasta. Omilla sanoillaan hän oli työntänyt luotaan juuri ne ihmiset, joiden vuoksi hän oli niin monta kertaa kattanut juhlapöydän.
Mutta vahingon korjaaminen oli paljon vaikeampaa kuin parhaan piirakan leipominen.
Ja juuri silloin Tuula päätti ensimmäisen kerran, ettei hän jäisi odottamaan, että muut antaisivat hänelle anteeksi. Hänen oli itse otettava askel perhettään kohti.
Osa 3
Melkein viikko kului.
Tuula avasi Annan numeron puhelimestaan useamman kerran. Peukalo jäi leijumaan soittonäppäimen ylle, mutta joka kerta hän sulki näytön ennen kuin puhelu ehti lähteä.
Ylpeys piti häntä otteessaan.
“Miksi minun pitäisi pyytää anteeksi? Olen vanhempi. Olen äiti”, hän vakuutteli itselleen.
Silti hänen silmiensä eteen nousi yhä uudelleen se sunnuntain pöytä.
Kaksitoista lautasta.
Eeron lempipiirakat.
Kakku, josta Sari piti niin kovasti.
Ja tyhjät tuolit.
Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juhla-ateria oli jäänyt merkityksettömäksi. Ei siksi, että ruoka olisi ollut pahaa. Vaan siksi, ettei pöydässä ollut paikkaa ihmiselle, joka oli lapsille tärkein.
Heidän äidilleen.
Eeron syntymäpäivän aattona Mika meni äitinsä luo.
— Meidän täytyy puhua.
Tuula ymmärsi heti, ettei keskustelusta tulisi helppo.
— Taasko Annasta?
— Ei, Mika sanoi. — Meistä.
Hän istuutui äitiään vastapäätä.
— Muistatko, miten isä aina sanoi, että perheen voi rikkoa yhdellä ainoalla sanalla?
Tuula käänsi kasvonsa sivuun.
— Älä liioittele.
— En liioittele. Se on totta.
Mika puhui ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rauhallisesti. Hänen äänessään ei ollut ärtymystä, vain painoa.
— Minä olin hiljaa vuosikaudet. Kun sinä arvostelit vaimoani. Kun nauroit hänen työlleen. Kun annoit lasten kuulla, ettei heidän äitinsä ymmärtänyt mistään mitään. Minä uskottelin itselleni, että niin oli helpompaa.
Hän veti henkeä.
— Mutta minun hiljaisuuteni alkoi näyttää hyväksynnältä.
Tuula laski kupin pöydälle turhan kovaa.
— Eli nyt kaikki on minun syytäni?
— Ei, Mika vastasi heti. — Minunkin syytäni. Koska annoin sen jatkua.
Tuula katsoi poikaansa hämmästyneenä.
Sellaista keskustelua he eivät olleet koskaan aiemmin käyneet.
Eeron syntymäpäivänä Annan kotiin kokoontuivat vain kaikkein läheisimmät. Lapset ripustivat ilmapalloja olohuoneeseen, ja Anna oli leiponut suklaakakun. Keittiössä leijui vaniljan ja kanelin lämmin tuoksu.
Hymyistä huolimatta Anna huomasi, mitä Eero odotti.
Yhtä soittoa.
Mummolta.
Mutta puhelin pysyi hiljaa.
Tuntia ennen juhlan alkua ovikello soi yllättäen.
Eero ehti ensimmäisenä eteiseen ja avasi oven.
Kynnyksellä seisoivat Mika ja Tuula.
Tuulalla ei ollut käsissään valtavaa lahjakassia, kuten tavallisesti. Hän piteli pientä kimppua päivänkakkaroita.
Annan lempikukkia.
Kaikki vaikenivat hämmästyneinä.
Tuula astui askeleen sisään ja jäi katsomaan miniäänsä.