— Sinua minä en kutsunut.
Tuula lausui sanat tyynesti, aivan kuin olisi kertonut päivän sääennusteen.
Anna pysähtyi eteiseen takki yhä päällään. Hänen vierellään seisoivat lapset: kymmenvuotias Eero ja kuusivuotias Sari. He olivat jo riisuneet piponsa ja vilkuilivat uteliaina olohuoneen puolelle, missä juhlapöytä odotti valmiina.
Asunnossa tuoksui vastapaistetuille piirakoille, uunissa kypsyneelle ankalle ja vaniljakakulle. Pöydällä kimalteli Tuulan paras astiasto, se sama, jonka hän otti esiin vain kaikkein tärkeimpinä juhlapäivinä.
Anna käänsi hämmentyneenä katseensa mieheensä.
— Mika…
Mika ei vastannut. Hän vain siirsi katseensa sivuun.
— Äiti, no…
— Mitä ”no”? Tuula keskeytti terävästi. — Sanoin asian aivan selvästi. Tänään on perheen yhteinen lounas. Minun lapsenlapsilleni. Ei kenelle tahansa.
Anna tunsi, kuinka jokin hänen sisällään puristui kasaan.
— Minä olen heidän äitinsä.
— Sillä ei ole merkitystä.
Tuula pehmensi heti ilmeensä ja hymyili lapsille.
— Eero, Sari-kulta, tulkaa sisään. Mummo on leiponut teidän lempipiirakoitanne.
Eero ei liikahtanutkaan.
Sari puolestaan puristi äitinsä kättä entistä lujemmin.
Anna sanoi hiljaa:
— Menkää vain, rakkaat. Minä odotan autossa.
Silloin Eero pudisti yllättäen päätään.
— Ei.
Tuula kohotti kulmiaan.
— Miksi ei?
Poika katsoi ensin isoäitiään ja sitten äitiään.
— Koska äitikin kuuluu perheeseen.
Eteiseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että seinäkellon tikitys erottui selvästi.
Mika rykäisi hermostuneesti.
— Eero, älä aloita.
Mutta poika oli jo astunut taaksepäin, lähemmäs äitiään.
— Jos äitiä ei ole kutsuttu, emme mekään jää.
Tuula naurahti epäuskoisesti.
— Älkää nyt viitsikö. Viiden minuutin päästä olette jo unohtaneet koko asian.
Hän ojensi lapsille konvehtirasiaa.
— Katsokaas, mitä mummo osti teille.
Sari kysyi pienellä äänellä:
— Saako äitikin ottaa yhden?
— Ei.
— Miksi?
— Koska tämä on lasten juhla.
Tytön otsa meni ryppyyn.
— Mutta äitikin tykkää karkeista…
Anna tunsi silmiään kirvelevän.
Kymmenen avioliittovuoden aikana hän oli ehtinyt tottua anoppinsa piikitteleviin huomautuksiin. Tuula oli sanonut yhä uudelleen:
— Meidän Mika olisi ansainnut parempaa.
— Sinä olet liian tavallinen.
— Ilman meitä hän olisi jo löytänyt itselleen kunnollisen vaimon.
Anna oli vaiennut joka kerta.
Rauhan vuoksi.
Lasten vuoksi.
Mikan vuoksi.
Mutta tänään kaikki tapahtui lasten silmien edessä.
Se meni jo liian pitkälle.
Puoli vuotta aiemmin Anna oli yrittänyt ottaa asian puheeksi Mikan kanssa.
— Minulla on raskasta.
— Minkä takia tällä kertaa?
— Äitisi nöyryyttää minua jatkuvasti.
Mika oli huokaissut väsyneesti.
— Hän nyt vain on sellainen ihminen.
— Mutta sinähän kuulet kaiken.
— Älä välitä siitä.
— Mika…
— Älä pakota minua valitsemaan teidän välillänne.
Silloin Anna oli niellyt sanansa. Mutta ensimmäistä kertaa hän oli ymmärtänyt, ettei hänen miehensä aikonut puolustaa häntä.
Nyt, Tuulan sanojen jälkeen, Anna puki takkinsa hitaasti takaisin kunnolla ylleen.
— Hyvä on.
Hän hymyili lapsille, vaikka hymy tuntui kasvoilla vieraalta.
— Mennään kotiin.
— Äiti…
— Kaikki on hyvin.
Hän yritti puhua rauhallisesti. Hyvin rauhallisesti.
Yhtäkkiä Eero kääntyi isoäitinsä puoleen.
— Mummo.
— Niin?
— Jos et kutsunut äitiä, et kutsunut meitäkään.
Tuula huitaisi ärtyneesti kädellään.
— Mitä typeryyksiä! Te olette lapsia!
— Me olemme perhe.
Vasta silloin Mika puuttui tilanteeseen.
— Äiti, eikö jo riitä?
— Ei!
Tuulan ääni kohosi.
— Niin kauan kuin tuo nainen on hänen rinnallaan, minun poikani ei ole onnellinen.
Anna nosti hitaasti katseensa.
Kymmeneen vuoteen hän ei ollut koskaan kuullut sitä sanottavan näin suoraan.
Ei vihjailuna.
Ei pisteliäänä huomautuksena.
Vaan avoimena tunnustuksena.
Mika kalpeni.
— Äiti…
— Mitä äiti? Minä olen aina puhunut totta!
Anna katsoi miestään.
— Ajatteletko sinäkin noin?
Mika vaikeni.
Se hiljaisuus kertoi enemmän kuin yksikään vastaus olisi voinut kertoa.
Anna tarttui lapsiaan käsistä.
— Lähdetään.