Mikael otti asiakirjat vastaan ja silmäili ne läpi. Mitä pidemmälle hän luki, sitä vakavammaksi hänen ilmeensä muuttui.
— Äiti… hän sanoi lopulta matalalla äänellä. — Anna on oikeassa.
— Mitä sinä sanoit?
— Sinä menit liian pitkälle. — Mikael kohotti katseensa Helenaan. — Tämä on hänen kotinsa. Meidän perheemme koti.
Helena horjahti askeleen taaksepäin, aivan kuin sanat olisivat osuneet häntä kasvoihin.
— Eli sinä valitset hänet?
— Minä valitsen vaimoni ja lapseni.
— Hienoa, Helena sihahti, sieppasi käsilaukkunsa ja marssi eteiseen. — Kun hän vielä joskus jättää sinut, älä tule minun luokseni itkemään!
— Jos opitte kunnioittamaan toisten rajoja, olette aina tervetullut, Anna sanoi hiljaa hänen peräänsä. — Mutta ellei se onnistu, niin hyvästi.
Ulko-ovi paiskautui kiinni. Asuntoon laskeutui äkkiä syvä hiljaisuus.
— Oliko tuo sittenkin liian jyrkkää? Mikael kysyi ja veti Annan syliinsä. — Hänhän vain…
— Otti tilaa itselleen. Vähitellen, mutta varmasti. — Anna painautui häntä vasten. — Vuoden päästä hän määräisi, miten lasta syötetään. Kahden vuoden päästä hän päättäisi, mihin kouluun tämä menee.
— Entä jos hän ei enää tule lainkaan?
— Tulee hän, Anna vastasi. — Kunhan ymmärtää, millä säännöillä täällä pelataan.
Kuukauden kuluttua Helena soitti. Hänen äänensä oli oudon hillitty, melkein varovainen.
— Voisinko minä… poiketa käymään? Haluaisin nähdä, miten teillä menee.
— Tietenkin. Sopiiko huominen iltapäivä?
— Ja… saanko tuoda jotakin lapselle?
— Saatte. Mutta minä päätän, mikä siitä jää tänne.
Hetken langan toisessa päässä oli hiljaista.
— Ymmärrän.
Seuraavana päivänä Helena ilmestyi ovelle mukanaan pieni pehmolelu ja kukkakimppu. Hän riisui kenkänsä kohteliaasti ja kysyi erikseen, saisiko mennä lastenhuoneeseen.
— Olette maalanneet seinät uudestaan, hän totesi katsellessaan keltaista huonetta.
— Kyllä. Meidän valitsemallamme värillä.
Helena vaikeni hetkeksi.
— Se on kaunis, hän sanoi sitten. — Lämmin.
Teepöydässä keskustelu jäi niukaksi. Silti ilmapiiri oli ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen rauhallinen.
— Voisinko tulla joskus toistekin? Helena kysyi lähtiessään. — Sitten kun pieni syntyy?
— Voitte. Kutsusta.
— Kutsusta, Helena toisti ja nyökkäsi.
Anna sulki oven hänen jälkeensä ja jäi nojaamaan siihen selällään. Vauva potkaisi voimakkaasti, iloisesti, melkein voitonriemuisesti.
Anna silitti vatsaansa ja kuiskasi:
— Nyt me olemme kotona, pikkuinen. Oikeassa kodissa. Sellaisessa, jossa äitisi osaa suojella sitä, mikä on tärkeää.
Keltaisessa lastenhuoneessa pupukuvioinen verho heilahti hiljaa ilmavirrassa — juuri se sama verho, jonka he olivat ostaneet sinä päivänä, kun saivat tietää sinun olevan tulossa.