Hän veti kaapin oven auki ja otti esiin kansion, jossa sopimuspaperit olivat. Hänen sormensa eivät vapisseet lainkaan; se yllätti hänet itseäänkin.
— Häivy täältä! — Helena kirkaisi. — Tämä on minun poikani koti, ja minulla on täysi oikeus…
— Ei ole. — Anna laski asiakirjat lipaston päälle. — Tässä ne ovat. Ostin tämän asunnon ennen avioliittoa, omilla rahoillani.
Hänen äänensä pysyi matalana, mutta jokainen sana leikkasi huoneen hiljaisuutta kuin terävä veitsi.
— Siksi te lähdette nyt. Heti.
Helena sieppasi paperit käsiinsä vapisevin sormin ja silmäili rivejä kiireesti. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi.
— Mikael! — hän huusi kimakasti. — Mikael, tule tänne saman tien!
— Mikael on töissä. Ja kun hän tulee kotiin, keskustelen tästä hänen kanssaan.
— Sinä… sinä rikot tämän perheen! Käännät poikani omaa äitiään vastaan!
— Minä suojelen perhettäni ihmiseltä, joka on kolmen vuoden ajan käyttäytynyt kuin meidän kotimme olisi hänen omaisuuttaan.
Helena alkoi kulkea edestakaisin huoneessa sinisten seinien keskellä, kuin olisi ollut vangittuna oman ”huolenpitonsa” muistomerkkiin.
— Mikael ei koskaan jätä minua! Minä olen hänen äitinsä!
— Ja minä olen hänen vaimonsa. Ja hänen lapsensa äiti. — Anna siirtyi ikkunan luo. — Katsotaan sitten, kumman puolelle hän asettuu.
— Keneksi sinä oikein kuvittelet itsesi?
— En keneksikään. Olen vain viimein ymmärtänyt, että vaikeneminen tulkitaan suostumukseksi.
Anna kääntyi takaisin häntä kohti.
— Kolme vuotta minä ajattelin, että kestän kyllä, että te vielä totutte. Mutta te ette totu. Te valtaatte.
— Minähän olen tahtonut vain hyvää!
— Te olette tahtonut valtaa. Ja te myös saitte sitä, niin kauan kuin minä pysyin hiljaa.
Mikael palasi kotiin tunnin kuluttua. Hänen äitinsä istui keittiössä silmät punaisina, ja Anna seisoi olohuoneessa asiakirjat kädessään.
— Mitä täällä on tapahtunut? — hän kysyi ymmällään ja katsoi vuoroin äitiään, vuoroin vaimoaan.
— Vaimosi on menettänyt järkensä! — Helena ponkaisi ylös. — Hän yrittää heittää minut ulos! Hän uhkailee minua!
— Anna?
— Kerroin, kuka tässä kodissa päättää, — Anna vastasi tyynesti. — Ja vedin rajat.
— Mitkä rajat?
— Aivan tavalliset. Tänne ei tulla ilman kutsua. Toisen kodissa ei määräillä. Lapsen huonetta ei muuteta vanhempien suostumatta.
Mikael vaikeni. Hänen katseensa liikkui äidistä vaimoon ja takaisin.
— Mikael, sano nyt jotakin! — Helena takertui häneen. — Minähän olen äitisi! Minulla on oikeus…
— Mihin? — Anna ojensi sopimuksen Mikaelille. — Mihin teillä muka on oikeus minun kodissani?