— Keltaisen.
— Niin, mutta… — Mikael väisti hänen katsettaan. — Hän tarkoittaa vain hyvää.
— Entä minä sitten?
Kysymys jäi roikkumaan keittiön hiljaisuuteen. Mikael avasi jääkaapin ja alkoi tutkia sen sisältöä kuin sieltä olisi pitänyt löytyä ratkaisu kaikkeen.
Seuraavana päivänä Helena ilmestyi paikalle maalarin kanssa. Mukana oli laiha nuori mies, jonka kasvoista näki heti, että hän katui jo suostumistaan työhön.
— Tässä on Tuomas. Hän hoitaa tämän nopeasti, — Helena ilmoitti komentavalla äänellä, aivan kuin asunto olisi ollut hänen. — Aloittakaa katosta!
— Helena, eikö tätä voisi vielä lykätä? Mikael ei ole edes nähnyt…
— Miksi häntä pitäisi vaivata? Miehet eivät ymmärrä sisustamisesta mitään. — Helena oli jo keräämässä leluja pois lastenhuoneesta. — Tämä on naisten asia.
Omituista kyllä, silloin kun remontin maksamisesta puhuttiin, kaikki muuttuikin yhtäkkiä miesten asiaksi.
Anna vetäytyi keittiöön. Hän kuunteli, kuinka vieraat ihmiset muuttivat hänen kotiaan, ja silitti samalla vatsaansa. Pieni poika liikehti levottomasti.
— Laita paksumpi kerros! Etkö näe, että keltainen paistaa läpi! — Helena komensi lastenhuoneesta.
Iltaan mennessä huone oli sininen. Kylmä. Vieras.
— No niin, — Helena katseli työn tulosta tyytyväisenä. — Nyt tästä näkee, että täällä kasvaa poika.
Anna seisoi oviaukossa eikä ollut tunnistaa huonetta, jota hän oli vasta vähän aikaa sitten järjestellyt niin suurella rakkaudella.
Viikon kuluttua Helena tuli taas. Tällä kertaa hän kantoi mukanaan verhoja: tummansinisiä, raidallisia.
— Puput eivät sovi tänne. Pojalla pitää olla kunnollinen ympäristö.
Hän alkoi jo irrottaa vanhoja verhoja. Juuri niitä, jotka Anna ja Mikael olivat ostaneet sinä onnellisena päivänä, kun he olivat saaneet tietää odottavansa vauvaa.
— Mutta nehän ovat ihan uudet…
— Uusi ei tarkoita samaa kuin oikea.
Silloin Annan sisällä katkesi jokin. Hiljaa, mutta lopullisesti.
— Pysähtykää.
— Mitä?
— Laskekaa ne verhot alas. Heti.
Helena kääntyi hitaasti, kangas yhä käsissään.
— Oletko sinä seonnut?
— Tämä on minun kotini. Ja minun lapseni huone.
Helena tuijotti häntä kuin Anna olisi äkkiä alkanut puhua kieltä, jota hän ei ymmärtänyt.
— Mitä sinä tarkoitat, sinun? Tämä on minun poikani koti!
— Poikanne on kirjoilla täällä. Mutta asunto kuuluu minulle.
— Miten sinä kehtaat puhua minulle noin! — Helena kalpeni, ja verhot valahtivat hänen käsistään lattialle. — Minä teen kaikkeni teidän eteenne. Ajattelen lapsenlastani!
— Te ajattelette vain itseänne. Sitä, miten saisitte kaiken näyttämään omalta tahtonne mukaiselta.
Anna astui rauhallisesti mutta päättäväisesti kohti kaappia.