— Häivy täältä! — anoppi karjui minulle omassa kodissani. Hän ei vain osannut aavistaa, että lopulta juuri hän olisi se, joka ensimmäisenä käskettäisiin lähtemään.
Anna viikkasi pieniä vauvanpotkupukuja, kun avain rasahti lukossa. Sydän nytkähti ikävästi. Mikael oli töissä, ja vara-avain oli annettu anopille vain ”todellisia hätätilanteita” varten. Helena kuitenkin tuntui pitävän jokaista arkipäivää jonkinlaisena kriisinä.
— Annaseni! Missä sinä olet?
Anna astui eteiseen ja nykäisi neulettaan alemmas vatsan päältä. Pusero kiristi jo selvästi. Helena seisoi ovella käsissään rautakaupan kasseja ja riisui takkia yltään kuin olisi tullut omaan asuntoonsa.
— Päivää, Helena.
— Mikä päivä enää, iltahan tässä melkein on, — anoppi murahti, marssi olohuoneeseen ja pyyhkäisi katseellaan koko asunnon läpi kuin olisi ollut tarkastuskäynnillä. — Taasko sinä olet istunut koko päivän kotona? Meidän aikanamme tehtiin töitä viimeiseen asti!
Kolmen vuoden aikana Anna oli oppinut, että vastaan sanominen vain pahensi kaikkea. Oli helpompi nyökätä ja antaa asian mennä ohi. Hehän asuivat erillään — mitä väliä sillä lopulta oli, mitä anoppi ajatteli?
— Toin maalia, — Helena ilmoitti ja kumosi purkit sohvalle. — Sinistä. Kunnollista sävyä, eikä sitä kummallista keltaista, jonka te menitte valitsemaan.
Anna tuijotti purkkeja. Hän ja Mikael olivat kaksi viikkoa miettineet lastenhuoneen väriä, vertailleet sävyjä ja kuvitelleet, millainen huoneesta tulisi.
— Mutta mehän olemme jo maalanneet sen…
— No sitten maalaatte uudestaan, — anoppi tokaisi ja suuntasi jo kohti lastenhuonetta. — Pojalle kuuluu poikamainen väri, ei tuollainen epämääräinen sekasotku.
Huoneen ovella Helena pysähtyi, risti käsivartensa ja jäi seisomaan kuin ylituomari.
— Kamalaa. Pinnasänkyä ei missään nimessä laiteta ikkunan viereen! Ja nuo pupuverhot… onko tämä vauvan huone vai mikä sirkus?
— Me pidämme niistä, — Anna sanoi hiljaa.
— Minä en pidä. Eikä minun lapsenlapsenikaan tule pitämään. — Helena tarttui verhoon kasvoillaan puhdas vastenmielisyys. — Huomenna täällä pannaan kaikki uusiksi.
Anna ei vastannut. Kuten ei yleensä ennenkään. Vauva potkaisi hänen sisällään, aivan kuin olisi itsekin vastustanut vierasta ihmistä, joka oli jo päättämässä hänen huoneestaan.
Mikael tuli kotiin myöhään. Anna odotti häntä keittiössä, missä maalipurkit seisoivat pöydällä kuin valloitusretken palkinnot.
— Äitisi kävi täällä, — Anna sanoi.
— Toiko hän nuo?
— Maalit. Hän aikoo maalauttaa lastenhuoneen uudelleen.
Mikael hieroi nenänvarttaan. Anna tunsi eleen liiankin hyvin: aina kun puhe kääntyi hänen äitiinsä, Mikael hermostui.
— Ehkä sininen ei olisi niin huono vaihtoehto…
Anna katsoi häntä väsyneenä.
— Mehän valitsimme sen värin yhdessä.