Mikael otti paperit käteensä ja silmäili niitä hetken. Mitä pidemmälle hän luki, sitä vakavammaksi hänen ilmeensä muuttui.
— Äiti… hän sanoi lopulta matalalla äänellä. — Anna on oikeassa.
— Mitä sinä oikein puhut? Tuula älähti.
— Sinä menit liian pitkälle, Mikael vastasi ja katsoi äitiään suoraan. — Tämä on hänen kotinsa. Meidän perheemme koti.
Tuula horjahti hiukan, aivan kuin sanat olisivat osuneet häntä vasten kasvoja.
— Eli sinä valitset hänet?
— Minä valitsen vaimoni ja lapseni.
— Hienoa, Tuula sihahti, sieppasi käsilaukkunsa ja marssi eteiseen. — Kun hän jonakin päivänä jättää sinut, älä sitten tule minun luokseni itkemään!
— Jos opitte kunnioittamaan toisten rajoja, olette aina tervetullut, Anna sanoi hiljaa hänen peräänsä. — Jos ette opi, meidän tiemme eroavat tähän.
Ulko-ovi paiskautui kiinni. Sen jälkeen asuntoon laskeutui sellainen hiljaisuus, että kellon tikityskin tuntui kuuluvan seinien läpi.
— Oliko tuo ehkä vähän liian kovaa? Mikael kysyi ja veti Annan syliinsä. — Hän kuitenkin vain…
— Otti tilaa itselleen. Vähän kerrallaan, mutta määrätietoisesti, Anna keskeytti ja painautui häntä vasten. — Vielä vuosi, ja hän päättäisi, miten lastamme syötetään. Kaksi vuotta, ja hän valitsisi koulunkin meidän puolestamme.
— Entä jos hän ei enää tule?
— Tulee hän, Anna sanoi rauhallisesti. — Kunhan ymmärtää, millä säännöillä täällä ollaan.
Kuukautta myöhemmin Tuula soitti. Hänen äänensä oli oudon varovainen, melkein vieras.
— Voisinko minä… tulla käymään? Haluaisin nähdä, miten teillä voidaan.
— Tietenkin, Anna vastasi. — Kävisikö huominen iltapäivä?
— Ja saanko tuoda lapsenlapselle jotakin?
— Saatte. Mutta minä päätän, mikä siitä jää tänne.
Linjan toisessa päässä oli lyhyt tauko.
— Ymmärrän.
Seuraavana päivänä Tuula ilmestyi ovelle pieni pehmolelu kainalossaan ja kukkakimppu kädessään. Hän riisui kenkänsä mitään sanomatta, ripusti takkinsa siististi naulakkoon ja kysyi sitten kohteliaasti, saisiko vilkaista lastenhuonetta.
— Te maalasitte sen uudelleen, hän totesi katsellessaan lämpimänkeltaisia seiniä.
— Maalasimme, Anna sanoi. — Meidän värillämme.
Tuula vaikeni hetkeksi.
— Se on kaunis, hän sanoi sitten. — Kodikas.
Teepöydässä keskustelu jäi niukaksi. Sanoja ei ollut paljon, mutta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ilmassa ei ollut kireää, näkymätöntä taistelua. Kukaan ei mitannut toisen oikeuksia, kukaan ei yrittänyt siirtää rajoja.
Lähtöä tehdessään Tuula pysähtyi eteiseen.
— Voisinko minä joskus tulla uudelleen? hän kysyi. — Sitten kun pienokainen syntyy?
— Voitte, Anna vastasi. — Kutsusta.
— Kutsusta, Tuula toisti ja nyökkäsi hitaasti.
Kun ovi sulkeutui hänen takanaan, Anna jäi hetkeksi nojaamaan siihen selällään. Vauva potkaisi vatsassa voimakkaasti, iloisesti, aivan kuin olisi itsekin ymmärtänyt, että jotakin tärkeää oli tapahtunut.
Anna laski kätensä vatsalleen ja kuiskasi:
— Nyt me olemme kotona, pikkuinen. Oikeassa kodissa. Sellaisessa, jossa äitisi osaa suojella sitä, mikä on tärkeää.
Keltaisessa lastenhuoneessa pupukuvioinen verho heilahti hiljaa ikkunan edessä — juuri se sama verho, jonka he olivat ostaneet sinä päivänä, kun saivat tietää sinun olevan tulossa.