Hän avasi kaapin oven ja nosti hyllyltä esiin mapin, jossa asiakirjat olivat siistissä järjestyksessä. Hänen kätensä eivät vapisseet lainkaan.
— Painu ulos täältä! Tuula kiljaisi. — Tämä on minun poikani koti, minulla on täysi oikeus…
— Ei ole. Anna laski kauppakirjat lipaston päälle. — Tässä ovat paperit. Ostin tämän asunnon ennen avioliittoa, omilla rahoillani.
Hänen äänensä pysyi matalana, mutta jokainen sana leikkasi huoneen hiljaisuuden halki kuin terävä veitsi.
— Joten nyt te lähdette. Heti.
Tuula sieppasi asiakirjat käsiinsä vapisevin sormin ja silmäili rivejä kiireesti. Väri pakeni hänen kasvoiltaan, kunnes ne olivat harmaat kuin tuhka.
— Mikael! hän kirkaisi. — Mikael, tule tänne heti!
— Mikael on töissä. Ja kun hän tulee kotiin, me puhumme tästä hänen kanssaan.
— Sinä… sinä hajotat tämän perheen! Käännät poikani omaa äitiään vastaan!
— Minä yritän suojella perhettäni ihmiseltä, joka on kolmen vuoden ajan kohdellut kotiamme kuin omaa valtakuntaansa.
Tuula alkoi harppoa edestakaisin olohuoneessa sinisten seinien keskellä, niiden seinien, jotka muistuttivat hänen omasta ”huolenpidostaan”.
— Mikael ei koskaan jätä minua! Minä olen hänen äitinsä!
— Ja minä olen hänen vaimonsa. Sekä hänen lapsensa äiti. Anna siirtyi ikkunan luo. — Pian näemme, kenen puolelle hän asettuu.
— Kuka sinä oikein luulet olevasi?
— En kukaan erityinen. Olen vain vihdoin ymmärtänyt, että minun hiljaisuuttani on pidetty suostumuksena.
Anna kääntyi takaisin häntä kohti.
— Kolme vuotta kuvittelin, että kestän tämän, että ehkä te totutte. Mutta te ette totu. Te valtaatte.
— Minä halusin vain teidän parastanne!
— Te halusitte vallan. Ja saitte sen niin kauan kuin minä vaikenin.
Mikael tuli kotiin noin tunnin kuluttua. Hänen äitinsä istui keittiössä silmät punaisina, ja Anna seisoi olohuoneessa asiakirjat kädessään.
— Mitä täällä on tapahtunut? hän kysyi hämmentyneenä ja katsoi vuoroin äitiään, vuoroin vaimoaan.
— Vaimosi on tullut hulluksi! Tuula ponnahti pystyyn. — Hän aikoo heittää minut ulos! Hän uhkailee minua!
— Anna?
— Kerroin, millä ehdoilla tässä kodissa eletään, Anna vastasi rauhallisesti. — Ja vedin rajat.
— Mitkä rajat?
— Aivan yksinkertaiset. Tänne ei tulla ilman kutsua. Toisen ihmisen kodissa ei komennella. Lapsen huonetta ei muuteta vanhempien luvatta.
Mikael vaikeni. Hänen katseensa kulki äidistä vaimoon ja takaisin.
— Mikael, sano nyt jotakin! Tuula takertui häneen. — Minä olen sentään äitisi! Minulla on oikeus…
— Mihin? Anna ojensi sopimuksen Mikaelille. — Mihin teillä on oikeus minun asunnossani?