— Niin valitsimme, mutta… — Mikael väisti hänen katseensa. — Äiti tarkoittaa vain hyvää.
— Entä minä sitten?
Kysymys jäi roikkumaan heidän väliinsä. Mikael avasi jääkaapin ja kumartui sen eteen kuin etsisi sieltä jotakin äärimmäisen tärkeää.
Seuraavana päivänä Tuula ilmestyi paikalle maalarin kanssa. Poika oli laiha ja kalpea, ja hänen ilmeestään näki, että hän katui jo ottaneensa työn vastaan.
— Tässä on Janne. Hän hoitaa tämän nopeasti, — Tuula ilmoitti ja komensi kuin olisi ollut talon emäntä. — Aloittakaa katosta!
— Tuula, eikö tätä voisi vielä siirtää? Mikael ei ole edes nähnyt…
— Miksi häntä pitäisi vaivata? Miehet eivät ymmärrä sisustuksesta kuitenkaan mitään. — Hän ryhtyi jo kantamaan leluja pois huoneesta. — Tämä on naisten asia.
Kummallista kyllä silloin, kun remontin maksajasta keskusteltiin, sama asia muuttui äkkiä miesten vastuuksi.
Anna vetäytyi keittiöön. Hän silitti vatsaansa ja kuunteli, miten vieraat ihmiset muokkasivat hänen kotiaan hänen selkänsä takana. Pieni poika liikahteli levottomasti.
— Laita paksumpi kerros! Etkö näe, että keltainen kuultaa läpi! — Tuulan ääni kantautui lastenhuoneesta käskevänä.
Iltaan mennessä huone oli sininen. Kylmä. Vieras.
— No? — Tuula katseli työn tulosta tyytyväisenä. — Nyt tästä näkee, että täällä kasvaa poika.
Anna seisoi oviaukossa eikä ollut tunnistaa huonetta, jota hän oli vielä vähän aikaa sitten järjestellyt rakkaudella.
Viikon kuluttua Tuula tuli uudestaan. Tällä kertaa hänellä oli mukanaan verhot: tummansiniset ja raidalliset.
— Ne pupuverhot eivät sovi tänne. Pojalla pitää olla asiallinen ympäristö.
Hän alkoi irrottaa vanhoja verhoja saman tien. Juuri niitä verhoja, jotka Anna ja Mikael olivat ostaneet yhdessä sinä onnellisena päivänä, jolloin he olivat saaneet tietää lapsesta.
— Mutta nehän ovat aivan uudet…
— Uusi ei tarkoita samaa kuin sopiva.
Silloin jokin Annan sisällä napsahti poikki. Hiljaa, mutta lopullisesti.
— Lopettakaa.
— Mitä?
— Laskekaa ne verhot alas. Heti.
Tuula kääntyi hitaasti ympäri kangas yhä käsissään.
— Oletko sinä seonnut?
— Tämä on minun kotini. Ja minun lapseni huone.
Tuula tuijotti häntä kuin Anna olisi yhtäkkiä alkanut puhua vierasta kieltä.
— Sinunko? Tämä on minun poikani koti!
— Poikasi asuu täällä kirjoilla. Mutta asunto kuuluu minulle.
— Kuinka sinä kehtaat puhua minulle noin! — Tuula kalpeni, ja verhot valahtivat hänen käsistään lattialle. — Minä teen kaikkeni teidän eteenne. Ajattelen omaa lapsenlastani!
— Te ajattelette vain itseänne. Sitä, miten saisitte kaiken näyttämään omalta tahdoltanne.
Anna astui määrätietoisesti kohti kaappia.