— Ulos täältä! — anoppi karjui minun omassa kodissani. Hän ei vain osannut aavistaa, että lopulta juuri hän olisi se, joka lähetettäisiin ensimmäisenä matkoihinsa.
Anna viikkasi pieniä vauvan potkupukuja, kun avain rasahti lukossa. Sydän jätti lyönnin väliin. Mikael oli töissä, ja vara-avain oli anopilla vain ”hätätilanteita varten”. Tuulan mielestä jokainen arkipäivä kuitenkin kelpasi hätätilanteeksi.
— Anna! Missä sinä olet?
Anna tuli eteiseen ja nykäisi villapaitaa alemmas vatsansa päältä. Paita kiristi jo selvästi. Tuula seisoi ovella kädet täynnä rautakaupan kasseja ja riisui takkinsa kuin olisi saapunut omaan asuntoonsa.
— Hyvää päivää, Tuula.
— Mikä päivä enää, kohtahan on ilta, — anoppi mutisi ja marssi olohuoneeseen. Hän silmäili kotia päästä päähän kuin olisi tullut tekemään tarkastusta. — Taasko sinä olet istunut koko päivän sisällä? Meidän aikaan tehtiin töitä viimeiseen asti!
Kolmen vuoden aikana Anna oli oppinut, että myöntely oli helpompaa kuin vastaan väittäminen. Hehän asuivat erillään. Mitä väliä sillä oli, mitä anoppi ajatteli?
— Toin maalia, — Tuula ilmoitti ja kumosi purkit sohvalle. — Sinistä. Kunnollista väriä, ei sitä teidän valitsemaanne keltaista hölynpölyä.
Anna katsoi maalipurkkeja. Hän ja Mikael olivat valinneet lastenhuoneen sävyä kaksi viikkoa ja kuvitelleet mielessään, millainen huoneesta tulisi.
— Mutta mehän olemme jo maalanneet sen…
— No sitten maalaatte uudelleen, — anoppi tokaisi ja suuntasi jo lastenhuonetta kohti. — Pojalle kuuluu poikamainen väri, ei tuollainen epämääräinen mikä-lie.
Huoneen ovella Tuula pysähtyi, ristisi käsivartensa rinnalleen ja näytti tarkastajalta, joka oli löytänyt virheen.
— Kamalaa. Pinnasänky ei voi olla ikkunan vieressä! Ja nämä pupuverhot… Onko tämä muka vauvan huone vai mikä?
— Me pidämme siitä, — Anna sanoi hiljaa.
— Minä en pidä. Eikä lapsenlapsenikaan tule pitämään. — Tuula tarttui verhoon inhon näköisenä. — Huomenna laitetaan kaikki uusiksi.
Anna vaikeni, kuten tavallista. Vauva potkaisi sisältäpäin, aivan kuin olisi itsekin vastustanut vierasta ihmistä, joka päätti hänen huoneestaan.
Mikael palasi kotiin myöhään. Anna odotti häntä keittiössä. Maalipurkit seisoivat pöydällä kuin voitetut palkinnot.
— Oliko äitisi täällä?
— Hän toi maalia. Hän aikoo maalata lastenhuoneen uudestaan.
Mikael hieraisi nenänvarttaan, ja Anna tiesi heti, mitä se merkitsi: puhe äidistä sai hänet kireäksi.
— Ehkä sininen olisi oikeasti parempi…
— Mehän valitsimme sen yhdessä.