Ravintolassa alettiin suunnitella syyslistan uudistusta, ja Anna uppoutui työhönsä kokonaan. Hän luonnosteli makuja, teki koepaistoksia, hylkäsi osan ja aloitti taas alusta. Viikunoista ja ricottasta tehty uusi torttu sai keittiömestarin hyväksynnän heti ensimmäisellä kierroksella, ja pian siitä tuli yksi salin kysytyimmistä jälkiruoista.
Anna piti juuri siitä hetkestä eniten: kun omissa käsissä syntynyt ajatus lähti keittiöstä asiakkaiden pöytiin, tuntemattomien ihmisten maistettavaksi, ja palasi takaisin tyhjinä lautasina. Siinä ilossa ei ollut mitään monimutkaista. Se oli suoraa ja puhdasta.
Työkaveritkin panivat merkille, että hänessä oli tapahtunut muutos. Yksi kondiittoreista, Laura, sanoi sen kerran suoraan kesken vuoron:
— Ennen sinä jäit joskus tuijottamaan tyhjyyteen niin kuin olisit kadonnut kokonaan. Luulin, että olit vain väsynyt. Nyt tajuan, että taisit ajatella jotain paljon raskaampaa.
Anna purskahti nauruun. Laura oli osunut oikeaan.
Marraskuun lopulla Helena soitti vielä kerran.
Kun numero ilmestyi näytölle, Anna yllättyi hieman. Hän ei ollutkaan estänyt sitä, oli vain unohtanut koko asian. Hetken epäröityään hän vastasi.
Helena kuulosti erilaiselta kuin ennen. Äänestä puuttui se tuttu painostava sävy, käskyjen ja vaatimusten terävyys. Tilalla oli väsymystä, melkein pyyntöä, ja juuri se tuntui Annasta kaikkein odottamattomimmalta.
— Anna, sinähän olet järkevä nainen, Helena aloitti. — Miksi tämän piti mennä näin? Matti on aivan hukassa, en näe häntä juuri lainkaan. Ehkä te voisitte vielä yrittää…
— Helena, Anna keskeytti rauhallisesti. — Me olemme eronneet. Se ei ole kokeilu eikä mikään mielenosoitus. Se on päätös.
— Mutta eihän hän paha ihminen ole. Hän on vain niin pehmeä…
— Tiedän, ettei hän ole paha, Anna vastasi. — Hän on lempeä ja kiltti. Ja täysin kyvytön elämään niin, ettei joku muu päätä hänen puolestaan. Te kasvatitte hänestä sellaisen. Se oli teidän valintanne. Seuraukset kuuluvat nyt teille ja hänelle.
Linjan toisessa päässä tuli pitkä hiljaisuus. Se kesti useita sekunteja.
— No elä sitten yksin, Helena sanoi lopulta. Vanha sävy oli palannut, pistävä ja kylmä, sellainen jota hän ei ilmeisesti pystynyt pidättelemään kovin pitkään.
— Elän oikein hyvin, kiitos, Anna vastasi.
Tällä kertaa hän hyvästeli ensin. Asiallisesti, ilman ovien paukuttelua, ilman ylimääräisiä sanoja. Pelkkä ”näkemiin” riitti.
Puhelun jälkeen hän esti numeron.
Se olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten.
Joulukuu saapui pakkasen ja aikaisin pimenevien iltojen kanssa.
Eräänä iltana Anna palasi kotiin myöhään. Vuoro oli päättynyt vasta yhdeksän maissa. Hän nousi omaan kerrokseensa, avasi oven ja painoi valokatkaisijaa. Eteinen kirkastui, ja sen takana näkyi keittiö: harmaanvihreät ovet, tasojen yllä uusi valonauha, jonka hän oli viime hetkellä pyytänyt lisäämään yläkaappien alle.
Hän riisui kengät, ripusti takin naulaan ja meni keittiöön. Vedenkeitin napsahti päälle. Jääkaapista — omasta uudesta jääkaapista, joka ei lähtisi enää minnekään ilman hänen lupaansa — hän otti palan aamulla säästämäänsä päärynätorttua.
Anna laski lautasen pöydälle ja kaatoi teetä mukiin.
Lämpö huurusti ikkunan sisäpinnan, ja ulkona naapuritalojen valot levisivät lasin takana pehmeiksi keltaisiksi ja oransseiksi laikkuiksi. Ne näyttivät eläviltä.
Asunnossa oli hiljaista. Ei sillä tavalla hiljaista, että jokin olisi puuttunut, vaan sillä tavalla kuin on silloin, kun mikään ei paina päälle.
Anna otti haarukan käteensä ja ajatteli, että seuraavana päivänä pitäisi poiketa isän luona. Viedä hänelle pala torttua. Hän odotti sitä. Anna oli luvannut.
Kaikki muu oli jäänyt taakse.
Ja juuri niin sen kuuluikin olla.
Kevät tuli yllättäen maaliskuun puolivälissä, kerralla ja varoittamatta. Vielä edellisenä päivänä ilma oli ollut harmaa ja kostean kylmä, mutta sinä aamuna Anna astui ulko-ovesta ja tunsi sen tuoksun: märän asfaltin, sulavan lumen ja jonkin uuden, vaikeasti nimettävän, joka kuuluu vain ensimmäisiin oikeasti lämpimiin päiviin.
Hän päätti kävellä töihin, ihan vain siksi että teki mieli.
Kuukausien aikana elämä oli asettunut paikoilleen melkein itsestään. Ilman pakottamista, ilman jatkuvaa yrittämistä. Vähän kuin vesi lasissa tasaantuu, kun lasia lakataan viimein ravistelemasta. Ravintolan uusi lista oli otettu hyvin vastaan, ja päärynätorttu pysyi tilausten kärjessä aina helmikuulle saakka. Anna oli jo suunnitellut keväisen jälkiruokasarjan — kevyen, sitruksisen, tuoreilla yrteillä viimeistellyn — ja hän tiesi etukäteen, että siitä tulisi hyvä.
Matista hän kuuli enää harvoin. Joku kertoi, että tämä oli muuttanut pois ystävänsä nurkista ja vuokrannut lopulta kunnollisen huoneen. Joku toinen mainitsi, että hän tapasi äitiään vain kerran viikossa, ei useammin. Oli myös puhetta siitä, että Matti oli alkanut muuttaa jotakin elämässään. Hitaasti, varovasti ja epävarmasti, mutta kuitenkin.
Anna ei tiennyt, pitikö se paikkansa, eikä hänellä ollut suurta tarvetta ottaa selvää. Matin elämä oli nyt Matin elämää. Erillinen, omille raiteilleen siirtynyt, eikä se enää leikannut hänen omaansa.
Helenastakaan ei enää kuulunut mitään. Huhujen mukaan Sami oli löytänyt töitä kaupungista ja muuttanut asuntolaan. Pekka oli vuokrannut maalla olevan talon uusille asukkaille, hiljaiselle pariskunnalle, joka ei ilmeisesti tuonut mukanaan etukäteen sopimattomia kalusteisiin upotettavia kodinkoneita.
Anna ajatteli sitä ilman vahingoniloa. Se oli vain yksi asia lisää, joka oli päättynyt ja asettunut aloilleen.
Isän luona hän oli käynyt edellisellä viikolla. Hän oli vienyt mukanaan uuden jälkiruoan, ja he olivat istuneet pitkään keittiön pöydän ääressä puhumassa yhtä aikaa kaikesta ja ei mistään. Isä näytti voivan hyvin, laski leikkiä, kehui torttua ja pyysi reseptiä, vaikka Anna tiesi, ettei hän muistaisi siitä puoliakaan.
— Oletko sinä tyytyväinen? isä kysyi illan lopuksi.
Anna mietti hetken. Oikeasti mietti.
— Olen, hän sanoi. — Olen tyytyväinen.
Ja se oli totta. Yksinkertaisesti, ilman ehtoja ja selityksiä.
Keväinen kaupunki kohisi hänen ympärillään. Autojen äänet, ohikulkijoiden puhe, jossain korkojen kopina märillä laatoilla. Anna käveli eteenpäin ja ajatteli reseptiä, joka oli tullut hänen mieleensä edellisenä yönä: sitruunakreemiä ja basilikaa, yllättävä yhdistelmä. Sitä piti kokeilla.
Edessä oli hyvä päivä.
Sen hän tiesi varmasti.