Hän painoi alaoven summeria. Anna vastasi, ja tunnisti heti Matin äänen. Se kuulosti käheältä, sellaiselta kuin ihmisellä, joka ei ollut nukkunut kunnolla.
— Anna, avaa. Puhutaan.
— Puhu siinä.
Linjan toisessa päässä tuli hiljaista.
— Eihän tämä nyt ole mitään aikuisten ihmisten keskustelua, Matti sanoi lopulta. — Että puhutaan ovipuhelimen kautta.
— Sinä puhuit minulle kolme vuotta tavalla, jota ei voi kovin aikuiseksi kutsua, Anna vastasi rauhallisesti. — Äitisi kautta. Hänen mielialojensa kautta. Hänen verenpaineensa, loukkaantumistensa ja syyllistämisensä kautta. Minusta ovipuhelin on siihen verrattuna jo edistysaskel.
Matti vaikeni pitkäksi aikaa. Sitten hän sai sanotuksi:
— Minä olin väärässä. Niiden kodinkoneiden kanssa. Minun ei olisi pitänyt…
— Suostua siihen, Anna täydensi hänen puolestaan. — Niin. Ei olisi pitänyt.
— Anna, anna minun korjata tämä.
Anna katsoi ovipuhelimen pientä näyttöä. Kameran kuva teki Matin kasvoista hieman epätarkan. Hän seisoi katoksen alla, takin hartiat sateesta tummina, hiukset otsaan liimautuneina.
Anna ei tuntenut sääliä. Ei lainkaan. Se oli hänelle uusi tunne. Ei kova eikä ilkeä, vaan kirkas ja yksinkertainen, kuin puhtaaksi pesty lasi.
— Lukkoseppä vaihtoi lukot jo, Matti, hän sanoi. — Kerään tavarasi ja tuon ne sinne, minne pyydät. Paperiasiat hoidetaan asianajajan kautta. Siitä eteenpäin saat pärjätä itse.
Hän katkaisi yhteyden ja palasi keittiöön.
Pöydällä oli keittiöliikkeen kuvasto, jossa näkyi ovimalleja ja pintavaihtoehtoja. Anna oli valinnut mattapintaisen harmaanvihreän, hieman kiveä muistuttavan sävyn. Myyjä oli viestittänyt, että uudet etusarjat toimitettaisiin seuraavalla viikolla. Asentaja oli jo sopinut myös uuden jääkaapin ja uunin tuomisesta. Tällä kertaa Anna oli valinnut kaiken itse, kiirehtimättä, juuri ne mallit, joita oli jo pitkään katsellut.
Asunnossa oli hiljaista ja vähän avaraa, melkein kuin huoneessa suursiivouksen jälkeen, kun turha tavara on kannettu ulos ja ilma pääsee taas kiertämään.
Ikkunan takana sade jatkui yhä.
Uudet keittiönovet tuotiin perjantaina.
Kaksi asentajaa työskenteli kolmisen tuntia. He tekivät työnsä täsmällisesti, ilman turhaa rupattelua. Anna istui olohuoneessa kannettavan tietokoneen ääressä ja kävi välillä vilkaisemassa keittiöön, miten tila muuttui pala palalta. Harmaanvihreä mattasävy oli juuri sellainen kuin hän oli kuvitellutkin: rauhallinen, syvä ja vailla tarpeetonta kiiltoa. Uusi jääkaappi solahti sille varattuun koloon kuin olisi aina kuulunut siihen. Uuni oli eri mallia kuin entinen, mutta parempi; kun se kytkettiin ensimmäistä kertaa päälle, sen sisälle syttyi pehmeä valo.
— Tästähän tuli hyvä keittiö, toinen asentajista totesi työn valmistuttua.
Anna oli samaa mieltä.
Kun miehet olivat lähteneet, hän jäi pitkäksi aikaa seisomaan keittiön ovelle. Hän ei ajatellut Mattia eikä Helenaa. Hän vain katseli keittiötään, joka tuntui jälleen omalta.
Avioero vahvistettiin kahden kuukauden kuluttua.
Matti saapui oikeuteen hiljaisena ja laihtuneena. Hänellä oli uusi, lyhyeksi leikattu tukka. Todennäköisesti Helena oli tarttunut saksiin, kuten ennenkin; Anna muisti, että Helena oli aina leikannut poikansa hiukset itse. Matti vältteli Annan katsetta. Hän tuijotti mieluummin ikkunaa, pöydän reunaa tai omia käsiään.
Jaettavaa omaisuutta ei juuri ollut. Asunto kuului Annalle, se oli ostettu ennen avioliittoa. Kodinkoneetkin olivat hänen. Asianajaja oli tehnyt paperit siististi ja nopeasti. Matti ei väittänyt vastaan yhdessäkään kohdassa. Hän allekirjoitti siitä, mihin häntä pyydettiin, nyökkäsi ja nousi ylös.
Vasta käytävässä, lähellä ulko-ovea, hän pysähtyi. Hän ei kääntynyt katsomaan Annaa, mutta sanoi hiljaa:
— Minä ymmärrän, mitä tuli tehtyä. Halusin vain, että tiedät sen.
Anna napitti takkinsa kiinni.
— Hyvä, jos ymmärrät, hän vastasi. — Siitä voi olla hyötyä.
Hän lähti ulos ensimmäisenä.
Siitä, mitä Helenan luona myöhemmin tapahtui, Anna kuuli sattumalta. Yhteiset tuttavat tuntuivat jostain syystä pitävän velvollisuutenaan kertoa hänelle asioita, joita hän ei ollut kysynyt.
Ne laitteet, jotka Sami oli sinä sateisena yönä sullonut autoon miten kuten, eivät olleet selvinneet kuljetuksesta kunnialla. Jääkaappia oli viety kyljellään, ja kompressori oli vioittunut. Muutaman päivän kuluttua asennuksesta se lakkasi jäähdyttämästä kokonaan Samin huoneessa. Uuni oli kytketty väärin, ja kun paikalle kutsuttiin lähiseudun sähkömies, tämä vain pudisteli päätään ja sanoi, ettei vanha sähköjärjestelmä kestänyt sellaista tehoa. Astianpesukone jäi lopulta seisomaan nurkkaan, koska sopivaa viemäriliitäntää ei löytynyt.
Helena soitti Matille moneen kertaan. Ensin hän vaati rahaa laitteiden korjaamiseen, sitten kunnolliseen sähkömieheen ja lopulta huusi puhelimeen jotakin kiittämättömistä lapsista ja pilalle menneestä elämästä. Matti kuunteli, lupasi ja jätti tekemättä. Hän asui vuokralla tuttavansa huoneessa ja tuli hädin tuskin toimeen, sillä hänen palkkansa oli mitä oli, eikä Annan lisätuloja ollut enää vieressä paikkaamassa mitään.
Sami puolestaan ymmärsi nopeasti, ettei omassa talossa asuminen ollut pelkkää vapautta. Se tarkoitti myös sähkölaskuja, vesimaksuja, rikkoutunutta hanaa, jonka korjaamiseen ei ollut ketään muuta kuin hän itse, sekä tyhjää jääkaappia, joka ei edes kylmentänyt. Kuukauden kuluttua hän muutti takaisin äitinsä luo.
Vuokranantaja, Pekka, purki sopimuksen ilman pitkiä puheita.
Anna sai kuulla tästä marraskuun alussa, kun hän kävi isänsä luona sunnuntailounaalla. Isä mainitsi asian ohimennen, aivan kuin se olisi ollut mikä tahansa sivulause; Pekka oli kertonut siitä heidän tavatessaan. Anna nyökkäsi, levitti voita leivälleen ja vaihtoi puheenaihetta.
Isä katsoi häntä tarkasti.
— Miten sinä oikeasti voit?
— Hyvin, Anna sanoi. — Ihan oikeasti hyvin.
Isä oli hetken hiljaa. Sitten hänen suupielensä nousi pieneen hymyyn.
— Näytätkö minulle sen uuden keittiön?
— Tule käymään. Ensi viikolla kokeilen uutta kakkua, päärynää ja mausteita. Saat olla ensimmäinen maistaja.
— Tuo kuulostaa vakavalta tarjoukselta, isä nyökkäsi.
Töissäkin Annaa odotti omanlaisensa kiireinen syksy.