Hänen kasvoillaan oli sellainen hämmentynyt ilme kuin ihmisellä, joka oli juuri tehnyt jotakin peruuttamatonta eikä itsekään vielä täysin tajunnut, mitä.
— Anna, kuule, hän aloitti varovasti. — Ostetaanhan me uusi. Minähän sanoin, että voidaan ottaa osamaksulla, ei siinä ole mitään vaikeaa…
Anna kulki hänen ohitseen sanomatta sanaakaan ja meni eteisen kautta komeroon. Sieltä hän veti esiin kaksi isoa matkakassia, samat, joihin he olivat edellisenä kesänä pakanneet tavaransa merenrantareissua varten. Hän laski kassit lattialle Matin takkien viereen.
— Mitä tämä nyt on? Matti kysyi.
— Sinun tavarasi, Anna vastasi tasaisesti. — Pakkaa itse. En minä tiedä, mitä tarvitset.
Matti naurahti lyhyesti ja kireästi, enemmän hermostuksesta kuin huvista.
— Oletko sinä tosissasi… vai pilailetko sinä?
Mutta Anna oli jo matkalla takaisin makuuhuoneeseen. Hän ei kiirehtinyt, ei paiskonut ovia, ei itkenyt. Hän vain käveli pois.
Hänen taskussaan oli jo lukkosepän numero. Hän oli kirjoittanut tälle viestin tuntia aiemmin. Lukot vaihdettaisiin seuraavana aamuna. Keittiön uudet ovetkin hän oli valinnut jo elokuussa, mutta ei ollut pitänyt tilauksen tekemistä kiireellisenä.
Nyt ei ollut enää mitään syytä kiirehtiä.
Ikkunan takana sade oli alkanut. Sellaista hienoa, syksyistä ja itsepintaista tihkua, joka jää päälle koko päiväksi eikä lakkaa illallakaan, ei edes yöllä.
Matti pakkasi pitkään.
Anna kuuli, kuinka hän vaelsi asunnossa edestakaisin: huoneesta kylpyhuoneeseen, kylpyhuoneesta takaisin, avasi laatikoita, sulki niitä ja avasi uudelleen. Oli selvää, että hän odotti Annan tulevan ulos. Odotti, että tämä sanoisi jotakin. Että koko tilanne paljastuisi vain näytökseksi, jonkinlaiseksi naiselliseksi mielenosoitukseksi, jonka jälkeen voitaisiin tehdä sovinto keittiönpöydän ääressä teekuppien kanssa.
Anna ei tullut.
Kun ulko-ovi lopulta napsahti kiinni, hän meni ikkunan luo. Muutaman minuutin kuluttua Matti ilmestyi pihalle kaksi kassia käsissään, takki auki ja sade niskassaan. Hän raahasi tavarat autolle, heitti ne tavaratilaan ja istui kuljettajan paikalle. Auto ei lähtenyt heti. Matti vain istui siinä, ja Anna näki, kuinka pisarat valuivat ja levisivät tuulilasilla sameiksi juoviksi.
Sitten auto nytkähti liikkeelle.
Anna seurasi sitä katseellaan, kunnes se katosi mutkan taakse. Samalla hän huomasi tuntevansa jotakin outoa. Se ei ollut helpotusta, muttei varsinaista kipuakaan. Se oli jotakin siltä väliltä. Kuin olisi kantanut raskasta kassia liian kauan ja laskenut sen viimein maahan. Käsi muistaa painon vielä, mutta olkapää on jo vapaa.
Hän palasi keittiöön. Tyhjä aukko, seinästä törröttävät johdot ja orvoksi jäänyt kaapisto näyttivät entistä karummilta. Anna otti puhelimensa ja kirjoitti huoltopalveluun: jonkun pitäisi tulla katsomaan johdot ja eristämään ne kunnolla, ettei tässä vielä syttyisi tulipaloa. Sen jälkeen hän avasi kansionsa, johon oli tallentanut keittiökuvastoja. Hän oli tosiaan valinnut uudet ovet jo elokuussa: himmeän harmaanvihreät, kivipintaa muistuttavat. Hän lähetti viestin myyjälle: ”Olen valmis tekemään tilauksen.”
Miten elämä jatkuisi, se oli hänelle yllättävän selvää.
Mitä maalla tapahtui samana iltana, Anna sai tietää vasta myöhemmin, pieninä palasina ja useasta eri suunnasta. Ensimmäisenä soitti Matti itse, myöhään illalla, suunnilleen kymmenen aikaan.
— Anna, hän sanoi oudolla, veltolla äänellä. — Tässä kävi nyt vähän niin…
Anna odotti hiljaa.
— Pekka ei päästänyt heitä sisään. Samia ja äitiä. Ne tulivat kodinkoneiden kanssa, mutta Pekka tuli ovelle ja sanoi, ettei mitään pureta. Piste. Hän sanoi, että talon sähköt ovat vanhat, eikä hän ota vastuuta, jos tulee tulipalo. Ja kuulemma sopimuksessakin lukee, ettei mitään muutoksia saa tehdä ilman hänen lupaansa.
Seurasi tauko.
— Äiti on soittanut minulle jo kolme kertaa, Matti jatkoi. — Sanoo, että tavarat seisovat ulkona sateessa. Jääkaappi, uuni…
— Matti, Anna sanoi, — tämä ei ole minun ongelmani.
— Mutta nehän ovat meidän laitteita…
— Ne ovat minun laitteitani, Anna korjasi. — Minä ostin ne ennen häitä. Ja jos haluat tarkistaa asian, juristi kyllä vahvistaa sen.
Matti vaikeni hetkeksi. Sitten hän kysyi hiljaa:
— Järjestitkö sinä tämän tahallasi?
— Minä ilmoitin ihmiselle paloturvallisuusriskistä, Anna vastasi. — Sitä kutsutaan aivan toisella nimellä.
Matti ei keksinyt siihen mitään sanottavaa. Hän mumisi jonkin epämääräisen hyvästin ja katkaisi puhelun.
Helena soitti seuraavana aamuna puoli kahdeksalta, kun Anna oli vasta juomassa kahviaan.
— Ymmärrätkö sinä, että sinun takiasi me valvoimme koko yön?! hän aloitti suoraan hyökkäyksellä. — Koneet seisoivat sateessa, Sami yritti tunkea niitä tavaratilaan ja autoon, mutta eiväthän ne mahdu kunnolla! Jääkaappi naarmuuntui! Kuka tästä vastaa?
Anna siemaisi kahvia.
— Helena, hän sanoi rauhallisesti, — te tulitte luokseni ilmoittamatta. Veitte kodinkoneita minun asunnostani. Kodinkoneita, jotka minä olin ostanut omilla rahoillani ennen kuin menin naimisiin poikanne kanssa.
— Älä nyt viitsi! Kun ollaan naimisissa, kaikki on yhteistä!
— Ei ole, Anna sanoi. — Ei kaikki. Juristi voi selittää sen teille, jos asia kiinnostaa. Voin antaa numeron.
Anoppi veti henkeä niin tuohtuneena, että hänen hengityksensä kuului selvästi luurin läpi.
— Sinä… ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten käyttäydyt?! Minä olen äiti! Minä olen tehnyt Matin eteen kaiken, kasvattanut hänet yksin, minä…
— Tiedän, Anna keskeytti. — Te kasvatitte hänet yksin. Se on iso työ, enkä minä vähättele sitä. Mutta minä en ole teille mitään velkaa. En jääkaappia, en uunia enkä asuntoani.
Sitten hän painoi puhelun poikki.
Sen jälkeen hän istui pitkään muki kädessään ja katsoi ulos ikkunasta. Sade ei ollut yön aikana loppunut. Se jatkui yhä, hiljaisena ja tasaisena, painoi pihan puiden viimeisiä lehtiä maahan. Syksy oli tullut sinä vuonna äkkiä, varoittamatta, niin kuin kaikki epämiellyttävät asiat.
Matti ilmestyi oven taakse vasta kolmantena päivänä.