— Missä vaimosi oikein piileskelee? Anna! Tule tänne, ei siellä tarvitse kyhjöttää!
Helena rymisteli eteiseen kuin koti olisi ollut hänen omansa. Hän ei ollut soittanut etukäteen eikä kysynyt sopiiko tulla. Alhaalta hän oli vain painanut ovipuhelinta, ja Matti oli sen enempää ajattelematta avannut oven. Nyt hän jo kiskoi sadetakkia yltään, ripusti sen vieraaseen naulakkoon ja silmäili asuntoa arvioivasti, kuin olisi tullut tarkastamaan jonkin remonttikohteen lopputulosta.
Hänen perässään sisään tunki Sami, Matin nuorempi veli. Kaksikymmentäneljä vuotta, parta epätasaisina laikkuina poskilla, lenkkarit kurassa. Hän nyökkäsi Annalle sanomatta mitään ja vilkuili saman tien keittiön suuntaan.
Anna seisoi olohuoneen oviaukossa ja katseli tilannetta tunne rinnassaan, jolle oli vaikea löytää nimeä. Se ei ollut vihaa. Ei aivan. Pikemminkin jotain kylmää ja terävää, kuin syksyinen veto ikkunasta, joka oli jäänyt raolleen.
— Matti kertoi, että teillä laitetaan keittiötä uusiksi, Helena ilmoitti ja lähti jo eteisestä kohti keittiötä. — Tultiin siis juuri oikeaan aikaan. Samin pitää saada maalla se talo asumiskuntoon, ja teillehän tulee tänne kuitenkin kaikki uutta. Ostatte itse uudet tilalle. Rahaa teillä kyllä on, ette te puutteessa elä.
Hän sanoi sen kevyesti, melkein huolettomasti, aivan kuin asia olisi ollut kaikille selvä. Sitten hän katosi keittiön oven taakse.
Anna käänsi katseensa mieheensä. Matti seisoi seinän vieressä syyllisen näköisenä, sellaisena ihmisenä, joka on jo tehnyt päätöksen, mutta ei ole vielä uskaltanut lausua sitä ääneen.
— Matti, Anna sanoi hiljaa.
— Annaseni, äiti nyt vain tuli, Matti levitti käsiään. — Ei hän pahalla. Sami vuokraa sitä taloa, ja siellä ei ole käytännössä mitään. Mitä se sinulta muka vie?
— Mitä se minulta vie, Anna toisti. Ei kysymyksenä, vaan kuin olisi maistellut sanoja ja huomannut ne vierailta.
Keittiöstä kuului jo Helenan määrätietoinen ääni. Hän komensi kuin työmaan vastaava mestari:
— Jääkaappi otetaan mukaan. Katso nyt, miten iso ja hyvä se on, juuri sopiva Samille. Entä uuni, onko se tuollainen kalusteisiin upotettu? Ei se mitään, kyllä sen saa irti. Ja tämä induktiotaso myös. Sellaisiahan on nykyään kaikilla.
Anna astui keittiöön. Kalusteisiin upotettu Liebherr hohti himmeästi omassa syvennyksessään. Boschin uuni, saksalainen ja kolme vuotta aiemmin hankittu, oli asennettu siististi osaksi kaapistoa. Anna oli maksanut kaiken itse. Ennen häitä. Ennen kuin Mattia oli edes olemassa hänen elämässään.
— Helena, hän sanoi tasaisella äänellä, — nämä ovat integroitavia laitteita. Niitä ei vain revitä irti. Emmekä me ole vaihtamassa kodinkoneita, ainoastaan kaapinovia.
Anopin ilme muuttui sellaiseksi kuin Anna olisi päästänyt suustaan täydellisen typeryyden.
— No entä sitten? Ostatte uudet integroitavat tilalle. Sinähän saat niitä viiden tuhannen euron bonuksia, Matti kertoi. Teillä menee hyvin, ei teiltä yksi jääkaappi ja uuni puutu. Sami taas joutuu aloittamaan ihan nollasta, hänhän muutti vasta.
Anna ehti avata suunsa, mutta Helena oli jo kääntynyt poikansa puoleen.
— Matti, mitä sinä siinä seisot? Onko teillä työkaluja? Auta veljeäsi ja hae vaikka ruuvimeisseleitä.
Ja siinä se kauhein kohta olikin: Matti meni hakemaan ruuvimeisseleitä.
Hän palasi työkalujen kanssa, kyykistyi Samin viereen — tämä tutki jo jääkaapin kiinnityksiä kuin olisi ollut tekemässä sovittua urakkaa — ja alkoi puhua matalalla äänellä. Ilmeisesti hän selitti, miten liesitaso oli kiinnitetty.
Anna katseli heitä hetken. Yhden minuutin. Sitten toisen. Lopulta hän otti puhelimensa ja meni makuuhuoneeseen.
Ovi meni kiinni hiljaa. Ei paiskaten, vaan rauhallisesti vedettynä. Anna istuutui sängyn reunalle ja katsoi ulos. Ikkunan takana paljaat oksat huojuivat, ja taivas oli ollut aamusta asti harmaa sillä tavalla kuin se syyskuussa joskus on: tasainen, valoton, ilman pienintäkään lupausta lämmöstä. Pihalla seisoi avolavallinen muuttoauto laita auki. Hän oli nähnyt sen jo silloin, kun oli avannut oven.
He olivat siis tulleet autolla, jolla tavaraa vietäisiin pois. Kaikki oli mietitty valmiiksi.
Matti tiesi.
Ajatus ei iskenyt häneen kuin salama. Se vain asettui paikoilleen, painavana ja liikkumattomana, kuin betonilaatta.
Anna etsi yhteystiedoista oikean numeron ja painoi soittonäppäintä.
Hänen isänsä oli tehnyt koko työuransa rakennusalalla. Hän tunsi ihmisiä ja osasi puhua asiat järjestykseen. Yksi hänen vanhoista tutuistaan, Pekka, vuokrasi parhaillaan taloa juuri sillä samalla kehyskunnan laidalla, jonne Sami oli muuttamassa. Anna oli tavannut miehen pari kertaa isänsä syntymäpäivillä: vakaa, vähäpuheinen ihminen, joka ei vaikuttanut tekevän mitään sattumalta.
Puhelu kesti noin kymmenen minuuttia. Anna puhui rauhallisesti ja pysyi asiassa. Hän kertoi, että Pekan taloon oltiin kuljettamassa kalusteisiin asennettavia kodinkoneita, tehokkaita laitteita, jotka oli tarkoitettu tietynlaisille sähkövedoille. Hän selitti, ettei vanhassa maaseututalossa todennäköisesti ollut sellaista johdotusta. Kyse ei ollut vain rahasta, vaan myös paloturvallisuudesta.
Pekka kuunteli sanomatta väliin mitään. Lopulta hän totesi lyhyesti:
— Ymmärsin. Kiitos, että ilmoitit.
Anna lopetti puhelun ja soitti sen jälkeen vielä toiseen numeroon — juristille, jonka kanssa hänen ravintolansa teki yhteistyötä.
Seinän takaa kantautui ääniä. Helena neuvoi Samia jostakin, Matti murahteli välillä lyhyitä vastauksia. Sitten metalli kilahti, ja hetken kuluttua äänet vaimenivat.
Anna ei palannut keittiöön. Hän jäi makuuhuoneeseen istumaan pitkäksi aikaa. Niin pitkäksi, että ulko-ovi ehti kolahtaa kiinni. Portaikosta kuuluneet askeleet hävisivät. Alhaalta pihalta käynnistyi muuttoauton moottori raskaasti muristen.
Vasta silloin Anna nousi, meni ikkunan ääreen ja katsoi, kuinka auto lähti pihasta. Se liikkui hitaasti ja vaivalloisesti, selvästi kuormattuna.
Keittiössä ammotti tyhjä syvennys siinä, missä jääkaappi oli vielä hetki sitten ollut. Johdot sojottivat seinästä. Kaapisto, jonka Anna oli valinnut huolellisesti yksityiskohtia myöten, näytti nyt siltä kuin siitä olisi revitty hammas irti.
Matti seisoi keskellä keittiötä ruuvimeisseli kädessään ja tuijotti kalusteeseen jäänyttä aukkoa.