— Aiotko sinä ajaa minut pois?
— En. Otan vain kotini takaisin itselleni, Laura vastasi ja lomitti sormensa sylissään. — Voitte hakea avaimet huomenna. Tai vaikka ylihuomenna. Mutta minä en enää suostu kuuntelemaan omassa asunnossani, miten kelvoton ja hyödytön muka olen. Siinä kaikki.
— Mika! Pirkko kääntyi poikansa puoleen kuin olisi odottanut viimeistä pelastusköyttä. — Annatko sinä hänen puhua minulle tuolla tavalla?
Mika pysyi hetken vaiti. Sitten hän pudisti hitaasti päätään.
— Äiti, nyt riittää. Laura on oikeassa. Et voi asua täällä ja solvata vaimoani päivästä toiseen. Minä olen väsynyt tähän. Minua ahdistaa tulla kotiin, koska tiedän jo etukäteen, että täällä on taas riidelty. En jaksa enää olla teidän kahden välissä. Enkä jaksa enää omaa pelkuruuttani.
— Vai niin. Sinä siis valitset hänet etkä minua? Oman äitisi?
— Minä valitsen oman perheeni, Mika sanoi ja katsoi Lauraa. — Ja rauhan. Haluan tulla kotiin ilman, että minun täytyy pelätä, milloin seuraava räjähdys tapahtuu.
Pirkko tempaisi paperit käteensä ja poistui keittiöstä. Huoneen ovi paiskautui kiinni niin kovaa, että vitriinikaapin lasit helähtivät.
Aamulla Pirkko ilmestyi huoneestaan kahden matkalaukun kanssa. Hänen kasvonsa olivat jähmeät, silmät punoittivat. Hän kulki Lauran ohi vilkaisemattakaan tähän, poimi pöydältä uuden asunnon avaimet ja pysähtyi vasta eteisessä.
— Sinä riistit poikani minulta. Hän ei anna sitä sinulle koskaan anteeksi.
— Minä annoin hänelle vaimon takaisin, Laura vastasi nostamatta katsettaan kannettavan ruudusta. — Ja teille minä annoin juuri sen, mitä itse vaaditte: itsenäisyyden. Nyt voitte hankkia kunnollisen työn, niin kuin neuvoitte minuakin tekemään. Onnea matkaan.
Ulko-ovi läimähti kiinni. Sen jälkeen asuntoon laskeutui hiljaisuus, joka tuntui aluksi melkein painavalta. Laura istui paikallaan ja tunsi, kuinka kymmenen kuukauden kireys alkoi hiljalleen valua pois hänen hartioiltaan. Hän nousi, avasi ikkunan ja päästi sisään raikasta ilmaa. Se pyyhkäisi huoneiden läpi ja vei mennessään ummehtuneen tunteen, jonka vieraan ihmisen jatkuva läsnäolo oli jättänyt jälkeensä.
Mika soitti tunnin kuluttua.
— Hän on täällä minun työpaikallani. Itkee ja vaatii, että suostuttelisin sinut muuttamaan mielesi.
— Mitä sinä sanoit hänelle?
— Että hänen on aika opetella asumaan omillaan. Että minä olen loppuun asti väsynyt siihen, että tempoilen teidän välissänne, Mika sanoi ja vaikeni hetkeksi. — Ja että sinä olet oikeassa.
Laura sulki silmänsä. Hänen huuliltaan karkasi pitkä, vapautunut henkäys.
— Kiitos.
— Ei. Minun tässä pitäisi kiittää sinua siitä, ettet lähtenyt jo paljon aikaisemmin. Minä olin pelkuri, Laura. Kymmenen kuukautta.
— Mutta et ole enää. Se on tärkeintä.
Kolme viikkoa myöhemmin Mika astui kotiin hymy kasvoillaan.
— Äiti sai töitä.
— Niinkö nopeasti?
— Lähimmästä kaupasta. Myyjäksi kassalle, Mika kertoi, riisui takkinsa ja istahti pöydän ääreen. — Arvaa, mitä hän sanoi? Että se on vain väliaikaista. Kuulemma hän löytää kyllä pian oikean työn, ei tällaista.
Laura kohotti kulmiaan.
— Oikean työn, jossa ihmiset raatavat. Hänen omat sanansa.
— Aivan. Mutta kun hän itse herää aamukuudelta mennäkseen kassalle, sitä ei tietenkään lasketa, Mika sanoi ja pudisti päätään. — Hän ei vieläkään ymmärrä.
— Ehkä ymmärtää joskus. Viimeistään sitten, kun väsyy komentamaan muita.
Mika veti Lauran syliinsä ja painoi otsansa tämän hiuksia vasten.
— Esimieheni muuten sanoi, että ensi viikolla on tulossa ylennys. Palkkakin nousee ihan kunnolla.
— Mika, sehän on mahtavaa!
— Sanoin hänelle, että siitä huolimatta tienaan edelleen vähemmän kuin vaimoni, Mika virnisti leveästi.