Anoppi karjui Lauralle täysin unohtaen, että asui miniänsä asunnossa. Mutta yllätys oli jo odottamassa.
— Taasko sinä tuijotat sitä tietokonetta! Kunnolliset naiset käyvät töissä, mutta sinä istut täällä ja esität kiireistä. Mika raataa pitääkseen sinut elätettynä, ja sinä vain pelailet!
Pirkko marssi keittiön poikki niin raskaasti, että kaappien ovet tärähtivät. Laura ei nostanut katsettaan näytöstä. Neljännesvuosiraportti piti lähettää ennen puoltapäivää, ja anoppi aloitti jo kolmatta kertaa samana aamuna saman valitusvirren.
Kymmenen kuukautta tätä piinaa. Kymmenen kuukautta Laura oli kuunnellut, miten häntä nimitettiin elätiksi.
— Pirkko, minun täytyy tehdä töitä.
— Töitäkö! — anoppi kääntyi ympäri ja iski kätensä lanteilleen. — Naputtelet muutaman kerran näppäimistöä ja kutsut sitä työksi? Minun Mikani paiskii hommia myynnissä iltaan asti, ja mitä sinä muka teet? Päivä kuluu ja siinä kaikki? Sinun pitäisi hävetä! Olet ripustautunut poikaani kuin iilimato!
Laura laski kynän pöydälle. Sitten hän sulki kannettavan hitaasti.
— Pirkko, oletteko te todella tuota mieltä?
— Totta kai olen! En minä sokea ole. Näen kyllä, mitä sinä päivät pitkät teet. Katselet ulos ikkunasta ja puhut puhelimessa. Mika taas tekee työtä teidän molempien puolesta.
— Selvä. — Laura nousi tuoliltaan. — Siinä tapauksessa puhutaan tästä illalla. Mikan kuullen. Kun kerran olette niin huolissanne siitä, kuka elää kenenkin siivellä.
Hänen äänensävyssään oli jotakin, mikä sai anopin hetkeksi vaikenemaan. Kovin pitkäksi aikaa hiljaisuutta ei kuitenkaan riittänyt.
Mika tuli kotiin puoli seitsemältä. Keittiön pöydän ääressä istuivat molemmat naiset. Pöydällä lepäsi kansio.
— Mitä täällä on tapahtunut? — hän kysyi ja astui varovasti keittiöön.
— Istu alas, — Laura osoitti tuolia. — Äitisi mielestä minä elän sinun kustannuksellasi. Hänen mukaansa minun työni on pelkkää leikkiä, ja sinä yksin elätät koko perheen. Lainasinko teitä oikein, Pirkko?
Mikan äiti nyökkäsi. Hänen kasvonsa olivat kireät, ja huulet puristuivat tiukaksi viivaksi.
— Äiti, mehän olemme jo…
— Mika, älä keskeytä. — Laura avasi kansion. — Olen samaa mieltä äitisi kanssa yhdestä asiasta. Jos joku elää toisen omaisuudessa toisten kustannuksella, hänen on tosiaan aika muuttaa pois.
Hän laski pöydälle asunnon omistusoikeutta koskevat paperit.
— Näettekö päivämäärän, Pirkko? Ostin tämän asunnon neljä vuotta ennen häitä. Omilla rahoillani. Mika ei sijoittanut tähän senttiäkään, koska asunto on minun. Hän maksaa sovitusti osan asumiskuluista. Te taas olette asuneet täällä ilmaiseksi kymmenen kuukautta ja silti kerrotte minulle, miten minun pitäisi elää omassa kodissani.
Pirkko nappasi paperit käteensä. Hänen katseensa juoksi rivejä pitkin, ja väri katosi hänen kasvoiltaan.
— Tämä… Mika, tiesitkö sinä tästä?
— Tietenkin tiesin. Sanoin sinulle alusta asti, että asunto on Lauran. Sinä et vain kuunnellut.
— Mutta sinähän käyt töissä…
— Käyn kyllä. Ja tienaan ihan hyvin. — Mika hieraisi nenänvarttaan väsyneesti. — Mutta Laura ansaitsee kaksi kertaa enemmän kuin minä. Hänellä on oma asiakaskuntansa, jonka kanssa hän on tehnyt töitä vuosia. Se, että hän tekee töitä kotoa käsin, ei tarkoita, ettei hän tekisi mitään.
Laura otti kansiosta toisen asiakirjan.
— Vuokrasopimus. Yksiö naapurikaupunginosassa. Maksoin kolme kuukautta etukäteen sekä vakuuden. Tämä on teille, Pirkko. Ajatelkaa sitä vaikka jäähyväislahjana niistä kymmenestä kuukaudesta, joiden aikana olette nöyryyttäneet minua.
Keittiöön laskeutui hiljaisuus. Pirkko tuijotti papereita räpäyttämättä.