— …eikä se haittaa minua enää vähääkään. Olisitpa nähnyt hänen naamansa.
Laura purskahti nauruun. Ensimmäistä kertaa kuukausiin nauru tuli vapaasti, ilman sitä tuttua puristusta rinnassa.
— Sinä olet oppinut, hän sanoi.
— Minulla oli hyvä opettaja. — Mika suuteli häntä ohimolle. — Anteeksi, että siinä meni näin kauan.
— Pääasia, että pääsit perille.
Kuukauden kuluttua Pirkko soitti. Hänen äänensä oli kireä ja kuiva, aivan kuin jokainen sana olisi pitänyt pakottaa ulos.
— Haluaisin tulla käymään. Puhumaan. Teidän molempien kanssa.
Laura katsoi Mikaa. Tämä kohautti olkapäitään, ikään kuin olisi sanonut: sinä päätät.
— Tulkaa lauantaina. Kuudelta.
Pirkko ilmestyi ovelle tasan kuudelta. Ei aamutakissa eikä vaatimassa mitään, vaan hillityssä puserossa, kädessään muovikassi, jossa oli hedelmiä. Hän istuutui Lauraa vastapäätä ja jäi vaiti. Katse harhaili pöydällä olevaan lautaseen.
— Miten työssä on mennyt? Mika kysyi lopulta.
— Raskasta. — Pirkko puristi huulensa tiukaksi viivaksi. — Jalat särkee iltaisin. Asiakkaat ovat töykeitä. Ja palkka on lähinnä vitsi.
— Mutta rehellistä työtä se kuitenkin on, Laura sanoi ja joi kulauksen vettä. — Sellaista, jossa ihmiset tekevät töitä otsa hiessä. Muistatteko?
Pirkko hätkähti, kuin joku olisi läimäissyt häntä kasvoille. Poskille nousi puna.
— En minä sen takia tullut.
— Minkä takia sitten?
— Sanomaan, että sinä olit oikeassa. — Pirkko nosti viimein katseensa. — Kymmenen kuukautta minä asuin teidän kustannuksellanne, en tehnyt mitään hyödyllistä ja silti neuvoin, miten teidän pitäisi elää. Luulin, että minulla oli siihen oikeus, koska olen Mikan äiti. Mutta ei minulla ollut. Tämä asunto ei ollut minun, rahat eivät olleet vain hänen, ja totuus on, että minä olin täällä väärässä asemassa.
— Ette te tarpeeton ollut, Laura sanoi ja pudisti päätään. — Te olitte vieras. Vieras, joka kuvitteli olevansa talon emäntä.
— Niin. Vieras. — Pirkko vaikeni hetkeksi. — Nyt minä tiedän, miltä tuntuu elää toisen rahoilla ja kuunnella päivästä toiseen, ettei kelpaa mihinkään. Esimieheni muistuttaa siitä joka päivä. Ja nyt minä ymmärrän, mitä sinä tunsit.
Mika laski kätensä äitinsä hartioille. Tällä kertaa Pirkko ei vetäytynyt pois.
— En pyydä anteeksi, Pirkko jatkoi hiljaa. — En tiedä, onko minulla siihen edes oikeutta. Mutta minä olen ymmärtänyt. Tämä on sinun kotisi, Laura. Mika valitsi sinut, ja niin sen kuuluukin olla. Ja minä olin kauhea anoppi.
Laura ei vastannut heti. Sitten hän nousi, kiersi pöydän ja laski kätensä Pirkon olkapäälle.
— En kanna kaunaa. Mutta rajat jäävät voimaan. Te voitte tulla kylään ja soittaa. Mutta sitä, miten minä elän, ette enää määrää. Sopiiko?
Pirkko nyökkäsi nopeasti, melkein terävästi.
— Sopii.
Kun Pirkko oli lähtenyt, Mika kietoi käsivartensa Lauran ympärille eikä päästänyt pitkään aikaan irti.
— En olisi uskonut, että hän pystyy myöntämään olleensa väärässä.
— Ihminen muuttuu, kun muuta vaihtoehtoa ei enää ole. — Laura nojasi hänen olkapäähänsä. — Äitisi oli tottunut käskemään, koska kaikki antoivat hänen tehdä niin. Kun minä vedin rajan, hänen oli pakko katsoa todellisuutta silmiin. Ja hän kesti sen.
— Puolustatko sinä häntä nyt?
— En. En vain näe järkeä pitää vihaa hengissä, jos toinen on oikeasti muuttunut. — Laura hymyili väsyneesti mutta rauhallisesti. — Minulla on nyt koti, oma elämä ja mies, joka seisoo vierelläni. Se merkitsee eniten.
He istuivat ikkunan ääressä. Ulkona kaupunki jatkoi tavallista huminaansa, mutta heidän asunnossaan vallitsi hiljaisuus.