— Ei se mitään, Anna vastasi ja saattoi Lauran eteiseen asti.
Noin kuukauden kuluttua Anna törmäsi Jukkaan ruokakaupassa. Mies näytti muuttuneelta: kasvot olivat kalpeat, hartiat painuneet ja vaatteet roikkuivat hänen laihtuneen olemuksensa yllä.
— Anna! Jukka huudahti, selvästi ilahtuneena. — Miten sinulla menee?
— Ihan hyvin. Entä sinulla?
— No jaa… Jukka heilautti kättään epämääräisesti. — Tiina lähti. Hän kyllästyi valheisiini ja siihen, miten pihi olin kaikessa.
Anna ei sanonut mitään.
— Tiedätkö, me olimme silloin aivan järkyttäviä, Jukka jatkoi vaivautuneena. — Kun tulimme Lauran kanssa teille sillä tavalla. Käyttäydyimme kuin siat.
— Niin kävi, Anna totesi tyynesti.
— Oletko nähnyt Mikaa viime aikoina?
— En. Enkä haluakaan nähdä.
— Viisasta. Hän on vajonnut todella alas. Työpaikkakin meni, ja juominen on lähtenyt käsistä. Se nuori tyttö katosi heti, kun rahat loppuivat. Nyt Mika elää äitinsä nurkissa.
Anna nyökkäsi. Hänessä ei herännyt sääliä.
— Minun täytyy mennä, hän sanoi ja kääntyi lähtöä kohti.
— Anna! Jukka huikkasi hänen peräänsä. — Teit oikein, kun lähdit hänen luotaan. Ihan oikeasti.
Vähitellen Annan elämä asettui paikoilleen. Hän sai ylennyksen, ilmoittautui ranskan kurssille ja alkoi käydä teatterissa. Kaikkea sitä hän oli lykännyt vuosikausia, koska Mikan rinnalla omille toiveille ei ollut jäänyt tilaa.
Eräänä iltana kotiin palatessaan hän näki talon edessä tutun hahmon. Mika. Mies oli kuihtunut, kumarainen, sänkipartainen ja rypistyneissä vaatteissa.
— Anna… Mika kiirehti häntä kohti. — Annaseni, anna minulle anteeksi!
— Lähde pois, Mika.
— Minä ymmärrän nyt kaiken! Olin täysi hölmö! Ole kiltti, anna anteeksi!
— Mika, se on liian myöhäistä. Mene pois.
— Mutta minä rakastan sinua!
Anna pysähtyi ja katsoi häntä pitkään.
— Et sinä rakasta minua. Sinä rakastat vain itseäsi. Nyt etsit taas ihmistä, joka palvelisi sinua ja paikkaisi elämäsi. Minä en ole se ihminen.
— Anna, anna minulle vielä yksi mahdollisuus!
— Minä annoin niitä sata. Sinä tuhlasit jokaisen. Häivy.
Mika yritti tarttua häntä käsivarresta, mutta Anna nykäisi itsensä irti.
— Älä koske minuun. Jos kosket, soitan poliisille.
— Sinä olet julma! Mika karjui. — Sinulla ei ole sydäntä! Sinun takiasi menetin kaiken!
— Et minun takiani, Anna vastasi rauhallisesti. — Vaan omien valintojesi takia. Ahneutesi, itsekkyytesi ja sen ylimielisyyden vuoksi, jolla kohtelit muita ihmisiä. Sait juuri sen, minkä ansaitsit.
Hän ohitti Mikan ja meni sisään talon ovesta. Mika jäi seisomaan pihalle, kun ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla.
Vuotta myöhemmin Anna tutustui Anttiin, naapuriosaston kollegaan. Antti oli huomaavainen, kohteli häntä arvostavasti eikä koskaan vaatinut mahdottomia.
Kun he menivät naimisiin, myös Laura saapui häihin. Hän iloitsi Annan onnesta aidosti ja ilman katkeruutta. Jukkakin lähetti onnittelukortin uudelta paikkakunnaltaan, jonne oli muuttanut eronsa jälkeen.
Mikasta Anna ei kuullut enää mitään varmaa. Joku kertoi hänen lähteneen töihin milloin minnekin, mutta missään hän ei pysynyt pitkään. Sama ahneus, koppavuus ja kyvyttömyys kunnioittaa toisia nousivat aina pintaan.
Joskus Anna istui uuden kotinsa lämpimässä olohuoneessa ja muisti päivän, jolloin Mika oli käskenyt häntä ruokkimaan sukulaisensa tyhjistä kaapeista. Siitä hetkestä oli tullut hänen elämänsä käännekohta. Se oli päivä, jolloin hän ei enää suostunut nöyryytettäväksi eikä kohdeltavaksi arvottomasti. Päivä, jolloin hän valitsi itsensä.
— Mitä mietit? Antti kysyi ja istahti hänen viereensä, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen.
— Elämää vain, Anna vastasi hymyillen.
— Tilataanko pizzaa? Vai tehdäänkö itse jotain?
— Tehdään ruokaa. Yhdessä.
— Yhdessä sitten, Antti sanoi ja painoi suukon hänen hiuksilleen.
Anna painautui häntä vasten. Hänen elämänsä oli viimein kääntynyt oikeaan suuntaan. Jossain kaukana, menneisyyden hämärässä nurkassa, oli jäänyt ihminen, joka ei koskaan käsittänyt yhtä yksinkertaista asiaa: kunnioitusta ja rakkautta ei voi käskeä eikä vaatia. Ne täytyy ansaita.