— Kotiinko? — Laura parahti loukkaantuneena. — Mehän tulimme juuri!
— Minä sanoin: kotiin, — Mika nousi seisomaan. Hänen äänensä ei enää vapissut. — Ulos minun asunnostani. Heti.
Anna viipyi äitinsä Helenan luona kolme päivää. Sinä aikana Mika soitti kymmeniä kertoja, lähetti viestejä ja ilmestyi lopulta itsekin oven taakse. Helena ei kuitenkaan päästänyt häntä sisään.
— Anna ei halua tavata sinua, — hän ilmoitti oven läpi rauhallisesti. — Mene kotiin, Mika.
Neljäntenä päivänä Anna päätti käydä asunnolla hakemassa tavaransa. Hän oli varma, että Mika olisi töissä, mutta keittiöstä kuuluva liike pysäytti hänet jo eteisessä. Mika istui pöydän ääressä kuin olisi odottanut häntä.
— Anna! — mies ponnahti pystyyn. — Sinä tulit takaisin!
— Vain hakemaan omani, — Anna vastasi kylmästi.
Hän meni makuuhuoneeseen ja alkoi taitella vaatteita laukkuun. Mika jäi oviaukkoon nojaamaan karmiin ja seurasi häntä levottomana.
— Anna, kuuntele… meidän täytyy puhua.
— Mistä? Siitäkö, miten nöyryytit minua sukulaistesi edessä? Vai siitä, että sinä tuhlaat rahat miten sattuu ja minun pitäisi loihtia ruoka pöytään tyhjästä?
— Minä ymmärrän nyt. Oikeasti ymmärrän. Tein väärin.
Anna pysähtyi ja katsoi häntä suoraan.
— Teit väärin? Mika, sinä teet väärin jatkuvasti. Tämä ei ollut mikään yksittäinen erehdys. Tämä on tapa elää.
— Minä muutun.
— Et muutu, — Anna pudisti päätään väsyneesti. — Sanoit niin jo silloin, kun ostit television jääkaapin sijaan. Sanoit niin, kun joit bonuksesi kavereiden kanssa. Ja sanoit niin vielä senkin jälkeen, kun…
— Riittää! — Mika iski nyrkkinsä ovenkarmiin. — Kuinka kauan aiot vielä kaivella vanhoja?
— Niin kauan kuin menneisyys lakkaa toistumasta nykyhetkenä, Mika. Mutta eihän se lakkaa. Sellaista meidän elämämme oli. Tai se, mitä siitä oli jäljellä.
Anna veti laukun vetoketjun kiinni ja kantoi sen eteiseen. Ovella hän pysähtyi hetkeksi.
— Muuten, veljesi Jukka soitti eilen. Hän pyysi anteeksi. Sanoi, että minä olin oikeassa. Ja kertoi samalla jotain kiinnostavaa.
Mika jäykistyi.
— Mitä hän muka kertoi?
— Että lainasit häneltä kuukausi sitten sata euroa. Käytit rahat johonkin peleihin ja leluihin. Minulle väitit, että palkka oli myöhässä.
Mikan kasvoilta katosi väri.
— Se… se ei mennyt ihan niin…
— Sillä ei ole enää väliä, Mika. Elä niin kuin haluat. Mutta ilman minua.
Anna sulki oven perässään hiljaa.
Kului kaksi kuukautta. Anna vuokrasi pienen yksiön läheltä työpaikkaansa. Avioero eteni virallista tietään, eikä Mika vastustanut sitä. Ehkä hän oli lopulta tajunnut, ettei paluuta enää ollut.
Eräänä iltana oven taakse ilmestyi kuitenkin ihminen, jota Anna ei ollut odottanut näkevänsä. Laura seisoi kynnyksellä epävarmana.
— Saanko tulla sisään? hän kysyi.
Anna väistyi sivuun.
— Haluatko teetä? hän tiedusteli kohteliaasti.
— Haluaisin, — Laura sanoi ja istuutui keittiöön. — Anna, minä tulin pyytämään anteeksi.
Anna kohotti kulmiaan.
— Mistä hyvästä?
— Kaikesta. Siitä, että työnsin nenäni asioihin, jotka eivät kuuluneet minulle. Siitä, että yllytin Mikaa sinua vastaan. Ja siitä, että käyttäydyin kuin viimeinen ihminen.
— Mitä sinulle on tapahtunut, Laura? Mistä tällainen rehellisyys yhtäkkiä?
Laura laski katseensa pöytään.
— Erik sai tietää Markuksesta. En tiedä mistä, mutta sai kuitenkin. Hän haki eroa. Ja tiedätkö, mitä hän sanoi?
— Mitä?
— Että sain juuri sen, minkä ansaitsin. Että toisten perhettä ei voi rikkoa ja kuvitella rakentavansa siitä itselleen onnea.
Anna kaatoi teen kuppeihin sanomatta heti mitään.
— Ja vielä yksi asia, — Laura jatkoi hiljaisemmin. — Mika asuu nykyään jonkun nuoren tytön kanssa. Tyttö on kymmenen vuotta häntä nuorempi ja vie häneltä rahat viimeistä myöten. Mika ehti jo myydä autonsakin, jotta voisi ostaa hänelle turkin.
— En sääli häntä, — Anna sanoi yksinkertaisesti.
— Ei sinun tarvitsekaan. Hän valitsi itse tiensä. Niin kuin minäkin omani.
He istuivat muutaman minuutin sanattomina. Lopulta Laura nousi tuolilta.
— Kiitos, että kuuntelit minua. Ja vielä kerran: anteeksi.