Laura syöksyi olohuoneesta paikalle melkein heti.
— Mitä täällä oikein tapahtuu? — hän tiuskaisi ja loi Annaan syyttävän katseen. — Mika, onko vaimosi päässyt kokonaan käsistäsi?
Anna käänsi hitaasti kasvonsa Lauraa kohti.
— Sano vielä yksikin sana, niin kerron miehellesi Erikille niistä “tapaamisista”, joita sinulla on naapuritalon Markuksen kanssa.
Laura kalpeni silmänräpäyksessä ja perääntyi pari askelta.
— Sinä…
— Minä tiedän paljon enemmän kuin arvaatkaan, — Anna katkaisi kylmästi ja nappasi laukkunsa tuolilta. — Ja nyt, anteeksi vain, minä lähden.
Mika asettui hänen eteensä.
— Minne sinä kuvittelet meneväsi?
— Äitini luo. Siellä ei sentään oleteta, että loihtisin tyhjästä illallisen kokonaiselle sukulaislaumalle.
— Jos astut tuosta ovesta ulos, älä enää tule takaisin! — Mika ärjäisi.
Anna pysähtyi kynnykselle. Hän hengitti kerran syvään ja kääntyi sitten rauhallisesti katsomaan miestään.
— Tiedätkö mitä, Mika? Tuo on paras ehdotus, jonka olet minulle viimeisen vuoden aikana tehnyt.
Äiti ei kysellyt turhia, kun Anna ilmestyi hänen ovelleen. Helena vain veti tyttärensä syliinsä, piti hetken lujasti kiinni ja ohjasi hänet sitten pieneen keittiöönsä istumaan.
— Kerro, — hän sanoi lyhyesti ja kaatoi samalla teetä kuppeihin.
Anna puhui kaiken ulos. Tyhjät kaapit. Häikäilemättömät sukulaiset. Mikan vaatimukset. Sen, miten häneltä oli odotettu mahdottomia ja vielä syyllistetty päälle.
— Ja sinä lähdit? — Helena nyökkäsi hyväksyvästi. — Hyvä niin. Kuinka kauan sinun olisi vielä pitänyt kestää sitä tyhjäntoimittajaa?
— Äiti, minä rakastin häntä…
— Rakastit, — Helena toisti painottaen mennyttä aikamuotoa. — Ilman kunnioitusta rakkaus kuivuu nopeasti kasaan.
Juuri silloin Annan puhelin alkoi soida. Näytöllä välkkyi Mikan nimi. Anna katsoi sitä hetken ja katkaisi puhelun.
— Älä vastaa, — äiti neuvoi rauhallisesti. — Antaa hänen selvittää itse oman pikku perhejuhlansa.
Puhelin soi vielä useita kertoja. Sen jälkeen alkoi tulla viestejä, yksi toisensa perään. Anna ei avannut niistä ainoatakaan.
— Tiedätkö, — Helena sanoi ja täytti hänen kuppinsa uudelleen, — en ole koskaan sanonut tätä ääneen, mutta Mika ei miellyttänyt minua alun alkaenkaan. Hän kuvitteli itsestään liikoja eikä jättänyt muille tilaa hengittää.
— Mikset sinä kertonut sitä minulle?
— Olisitko sinä kuunnellut? Rakastunut ihminen kuulee harvoin järjen ääntä.
Anna hymyili surumielisesti. Äiti oli oikeassa, niin kipeää kuin sen myöntäminen tekikin.
Samaan aikaan Annan ja Mikan asunnossa tilanne oli muuttunut suoranaiseksi näytelmäksi. Jukka kulki edestakaisin olohuoneessa ja puhisi närkästyksestä.
— Näitkö sinä tuon? Näitkö, millainen vaimo sinulla on? Ei edes ruokaa tarjonnut vieraille!
— Jukka, rauhoitu nyt edes vähän, — Mika mutisi ja ryntäili hermostuneena keittiön ja olohuoneen väliä yrittäen epätoivoisesti löytää jotakin syötäväksi kelpaavaa.
— Minähän sanoin heti, ettei hän sovi sinulle, — Laura pisti väliin. — Muistatko? Sanoin jo silloin alussa, että se Anna ei ole sinun tasoistasi seuraa.
— RIITTÄÄ! — Mika murahti. — Jos te kerran olette noin viisaita, menkää hotelliin!
— Hotelliin? — Jukan silmät pyöristyivät. — Lähetät oman veljesi hotelliin? Minä tulin nimenomaan sinun luoksesi, ajattelin että vietämme mukavan illan perheen kesken…
— Perheen kesken, — Mika toisti katkerasti ja avasi tyhjän jääkaapin oven. — Täällä ei ole mitään muuta kuin ketsuppipullo ja vanhentunut jogurtti.
— Tämä on kaikki sen Annan syytä, — Laura lysähti sohvalle. — Kunnollisella vaimolla on aina jotakin varalla.
— Kunnollisella vaimolla on myös kunnollinen mies, — Mika tokaisi äkkiä, aivan kuin sanat olisivat karanneet hänen suustaan ennen kuin hän ehti pysäyttää ne.
Jukka ja Laura tuijottivat häntä järkyttyneinä.
— Hetkinen… puolustatko sinä häntä? — Jukka kysyi epäuskoisena. — Hän jätti sinut, juoksi äitinsä luo, ja sinä silti puolustat häntä?
Mika vajosi tuolille. Vasta nyt tapahtunut alkoi todella iskeä hänen tajuntaansa. Anna oli lähtenyt. Ei uhannut, ei näytellyt, ei paiskonut sanoja ilmaan — hän oli vain ottanut laukkunsa ja mennyt. Ja syvällä sisimmässään Mika ymmärsi, että Anna oli ollut oikeassa.
— Tiedättekö mitä, — hän sanoi lopulta ja nosti katseensa, — menkää kotiin. Minun täytyy ajatella.
— Kotiinko? — Laura sai sanotuksi tyrmistyneenä.