— Haluatko sinä tosiaan, että minä ruokin sinun sukulaisesi? — vaimo kysyi tyrmistyneenä ja loi katseensa keittiökaapin tyhjille hyllyille.
— Siis odotatko, että minun pitäisi kestitä sinun väkesi? — Anna kääntyi miehensä puoleen epäuskoisena ja vilkaisi uudelleen ammottavan tyhjään kaappiin. — Mika, näethän sinä itsekin, ettei täällä ole YHTÄÄN MITÄÄN.
Mika nojasi keittiön oviaukkoon kädet rinnalle ristittyinä. Hänen takanaan seisoskelivat hänen veljensä Jukka ja sisarensa Laura.
— Anna, älä nyt tee tästä näytelmää. Käy kaupassa ja osta jotakin. Meillä on vieraita.
— Vieraita? — Anna sulki kaapin oven hitaasti. — Sinun sukulaisesi ilmestyvät tänne ilmoittamatta, sinä olet tuhlannut koko palkkasi niihin leluihisi, ja nyt minun pitäisi loihtia tyhjästä ruokaa pöytään?
Jukka työnsi veljensä syrjään ja astui keittiöön. Hänen pyöreät kasvonsa kiilsivät hiestä, vaikka ulkona oli koleaa.
— Anna, älähän nyt viitsi. Emmehän me mitään vieraita ihmisiä ole. Onko se muka niin ylivoimaista laittaa jotakin syötävää? — hän tokaisi ja rojahti jakkaralle, joka narahti valittavasti hänen painonsa alla.
Laura seurasi perässä ja antoi katseensa kiertää vaatimattomassa keittiössä halveksuva ilme kasvoillaan.
— Mika kehui, että olet oikein erinomainen emäntä — hän huomautti ja veti sormellaan pitkin työtasoa. — Tosin noiden kaappien perusteella voisi päätellä jotakin muuta…
— Riittää! — Anna kohotti kätensä. — Ensinnäkin Mika tiesi aivan tarkasti, ettei meillä ole rahaa. Toiseksi hän tiesi myös, ettei talossa ole ruokaa. Ja kolmanneksi hän ei sanonut sanaakaan siitä, että te olitte tulossa.
— No ja? — Mika kohautti olkapäitään. — Lainaa naapureilta.
Kolmen avioliittovuoden jälkeen Anna alkoi vasta nyt todella käsittää, millaiseen mieheen hän oli sitonut elämänsä.
— Naapureiltako? Mika, muistatko, että olemme Virtasille yhä kaksikymmentä euroa velkaa? Ja Sarille kymmenen?
— Sinä liioittelet aina kaiken — Mika huitaisi kädellään. — Jukka, Laura, menkää olohuoneeseen odottamaan. Hoidan tämän ihan kohta.
Kun sukulaiset poistuivat vastahakoisesti, Mika astui aivan vaimonsa eteen.
— Anna, älä nolaa minua. He tulivat toiselta paikkakunnalta. Mitä he minusta ajattelevat?
— Entä mitä sinä ajattelit minusta silloin, kun käytit viimeiset rahamme uuteen pelikonsoliin? — Anna perääntyi askeleen. — Mika, lompakossani on kaksi euroa. Se on kaikki, mitä meillä on jäljellä seuraavaan palkkaasi asti.
— Osta makaroneja ja nakkeja. Keksi jotakin.
— En.
Mika räpäytti silmiään kuin ei olisi ymmärtänyt kuulemaansa.
— Mitä tarkoitat sanalla ”en”?
— Sitä, etten aio nöyristellä sinun sukulaistesi edessä ja esittää, että kaikki on kunnossa. Jos haluat heidän syövän, ruokit heidät itse.
Samassa Jukka ilmestyi taas keittiön ovelle.
— Veli, meillä on nälkä. Matka oli pitkä.
— Jukka, ihan kohta… odota nyt hetki — Mika sipaisi hermostuneena hiuksiaan.
— Eikö Anna suostu kokkaamaan? — Jukka virnisti. — Hienon vaimon olet itsellesi löytänyt. Minun Tiinani ei ikinä käyttäytyisi noin.
— Sinun Tiinasi — Anna sanoi jäätävän rauhallisesti — saa sinulta rahaa ruokaan ja talouteen. Minä saan Mikalta pelkkiä lupauksia.
Jukka punehtui kasvoiltaan ja marssi tiehensä, paiskaten oven kiinni vihaisena.
— Oletko nyt tyytyväinen? — Mika sihahti. — Sait minut näyttämään surkealta veljeni edessä!
— Minäkö? — Anna naurahti kuivasti. — Mika, sinä teet sen aivan itse, päivästä toiseen. Joka kerta, kun tuot kotiin uuden turhan kapistuksen ruoan sijasta. Joka kerta, kun lupaat ja jätät kaiken tekemättä. Joka kerta, kun valehtelet minulle — ja samalla myös itsellesi.
— TURPA KIINNI! — Mika karjaisi niin kovaa, että ääni kantautui olohuoneeseen asti.