Tapahtui juuri se, mitä Laura oli osannut odottaa — vaikka hän ei ollutkaan siihen sisimmässään täysin valmis.
Illalla, kun hän sai vihdoin potkaistua korkokengät jaloistaan ja vajosi helpottuneena sohvalle, keittiöstä kuului omituinen, virallinen rykäisy. Sellainen ääni merkitsi tässä taloudessa vain yhtä asiaa: Kaarina aikoi pitää “perhekokouksen”.
Eikä Laura erehtynyt. Kun hän astui keittiöön, Markus ja hänen äitinsä istuivat jo pöydän ääressä. Heidän edessään oli ruutupaperia, kynä ja vielä teekuppikin, joka höyrysi asetelman täydentämiseksi. Tunnelma oli niin vakava, että olisi voinut luulla heidän laativan vähintään uutta rikoslakia.
— Laura-kulta, istuhan alas, Kaarina lausui juhlallisesti. — Me olemme Markuksen kanssa keskustelleet kaikesta perusteellisesti.
— Niin olemme, Markus vahvisti nyökäten. — Nyt on aika tehdä päätöksiä.
Laura hymyili kevyesti ja istahti heitä vastapäätä.
— No, nyt alkoi kiinnostaa. Mihin lopputulokseen päädyitte?
Markus pyöritteli kynää sormiensa välissä ja katsoi häntä kuin suuri strateginen suunnittelija ennen ratkaisevaa siirtoa.
— Me ajattelimme, että rahat pitää tietenkin säilyttää turvallisesti. Siitä olemme samaa mieltä. Mutta niiden hallinta pitäisi hoitaa yhdessä. Sinun kanssasi. Puolet palkastasi menisi yhteisiin menoihin, ja toinen puoli jäisi sinun omiin tarpeisiisi.
— Erinomainen suunnitelma, Laura sanoi ja nyökkäsi. — Minulle jäi vain yksi epäselvä kohta. Puhutaanko nyt “minun palkastani” vai “meidän rahoistamme”?
— No mutta tietenkin, Kaarina kiirehti väliin. — Perheessä kaiken kuuluu olla yhteistä.
— Eli minun palkkani on yhteistä omaisuutta, mutta teidän tyhjät tilinne ovat yksityisasia? Laura tarkensi rauhallisesti.
— Sinä alat taas ivata, Kaarina loukkaantui. — Me yritämme vain löytää oikeudenmukaisen ratkaisun!
— Oikeudenmukaisen? Laura nousi ylös ja laski kämmenensä pöydälle. — Hyvä on. Ollaan sitten oikeudenmukaisia.
Hän avasi laukkunsa, otti sieltä kolme paperiarkkia ja asetti yhden jokaisen eteen.
— Tässä ovat viimeisen puolen vuoden menot. Kaikki korttimaksut. Minun kuluni… ja myös teidän. Katsotaan niitä yhdessä.
Markuksen otsa meni ryppyyn.
— Kuvitteletko sinä nyt olevasi joku tilintarkastaja?
— En, Laura vastasi terävästi. — Minä olen se typerys, joka on maksanut tämän kaiken.
Hän napautti sormellaan muutamaa riviä: “laina sisarentyttärelle”, “lahja naapureille”, “vedonlyöntisivustot”.
— No niin. Pitäisikö minun hyväksyä nämä perheen yhteisinä kuluina?
— Se nyt vain… Markus takelteli.
— Se on auttamista! Kaarina puuttui asiaan kiivaasti. — Sinä et yksinkertaisesti ymmärrä sitä!
— Ymmärrän kyllä, Kaarina, Laura sanoi. — Auttamista on se, kun siitä seuraa edes kiitollisuutta. Te taas pidätte sitä itsestäänselvyytenä.
Kaarina ponnahti seisomaan niin nopeasti, että tuoli narahti lattiaa vasten. Hänen silmänsä säkenöivät.
— Sinä olet kiittämätön! Ilman minua et olisi edes päässyt naimisiin!
— Äiti, Markus yritti hillitä häntä.
— Ei, antaa hänen kuulla! Kaarina innostui entisestään. — Minä toin poikani tähän taloon, ja nyt sinä vielä syytät häntä!
Laura tunsi, kuinka hänen sisällään alkoi kiehua.
— Te ette tuonut häntä tänne. Minä menin hänen kanssaan naimisiin, hän kivahti. — Ja tiedättekö mitä? Nyt riittää.
Hän tarttui pankkikorttiinsa, otti puhelimen esiin ja siirsi heidän silmiensä edessä kaikki varat uudelle tilille.
— Siinä. Tästä päivästä lähtien jokainen vastaa itse itsestään. Jos haluat syödä, mene töihin. Jos haluat tukea sukulaisiasi, hanki siihen omat rahat.
Markus hypähti pystyyn.
— Oletko sinä menettänyt järkesi? Sinä rikot koko perheen!
— Perheen? Laura naurahti, mutta nauru kuulosti katkeralta. — Meillä ei ole perhettä. On minä, jolla on palkka. Ja olette te, joilla on ruokahalu.
Markus astui lähemmäs ja tarttui häntä käsivarresta.
— Et sinä voi puhua noin!
— Päästä irti! Laura repäisi kätensä vapaaksi. — Ja paina tämä mieleesi, Markus: ruokintapaikka on suljettu. Lopullisesti.
Kaarina painoi käden suulleen ja istahti takaisin tuolille, aivan kuin hänen jalkansa olisivat pettäneet. Markus jäi seisomaan äänettömänä ja hengitti raskaasti.
Laura puolestaan tunsi yhtäkkiä kummallisen keveyden leviävän sisälleen. Hänen rintakehänsä tuntui avartuvan, kuin joku olisi avannut ikkunan tunkkaiseen huoneeseen. Hän katsoi heitä molempia — eikä ensimmäistä kertaa vuosiin tuntenut syyllisyyttä.
— Tästä eteenpäin jokainen kulkee omaa tietään, hän sanoi hiljaa. — Tervetuloa aikuiselämään.
Sitten hän meni makuuhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni perässään.
Keittiöön jäi hiljaisuus.